Tämä on kaksiosaisen artikkelin ensimmäinen osa. Toinen osa on saatavilla täällä.
Sosiologi Juho Saaren johtama eriarvoisuustyöryhmä jätti loppuraporttinsa pääministerille äskettäin. Työryhmä koostui sosiologi Saaren lisäksi pääosin sosiaalipolitiikkaa tekevien virastojen ja järjestöjen johtajista. Useilla jäsenillä on puoluetausta. Puheenjohtajastaan huolimatta kysymyksessä ei siis ollut riippumattomista asiantuntijoista koottu, vaan selvästi poliittisempi työryhmä.
Työryhmän toimeksianto oli ainakin nimellisesti aika laaja, vaikea ja epämääräinen. Sen tehtävänä oli miettiä kuinka sosiaaliturvaa, sääntelyä ja hallintoa pitäisi uudistaa, että eriarvoisuutta saataisiin torjuttua. Samaan aikaan työryhmän poliittiset reunaehdot olivat varmaankin aika tiukat. Ainakin raportista käy heti ilmi, että luvassa on vain nykyisen järjestelmän hienosäätöä, ei radikaaleja muutoksia. Kenties tehtävä oli liian vaikea jopa Saaren kaltaiselle tutkimuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen supersuorittajalle.
Raportti tekee heti aluksi selväksi, että työryhmällä ei ole aikomustakaan muuttaa suomalaisen sosiaaliturvajärjestelmän perusteita. Perustulo- ja sosiaalitili-intoilijoille tai palkkatyön merkityksen epäilijöille työryhmä ei siis tarjoa mitään. Universalismi, palkkatyö, syyperusteinen sosiaaliturva ja yksilöllinen verotus ovat asioita, jotka raportti toteaa heti aluksi jättävänsä kyseenalaistamatta.
Huolimatta korkealentoisista tavoitteista, työryhmä ei siis ole edes pyrkinyt muuhun kuin korkeintaan perinteisen hyvinvointivaltion hienosäätöön.
Työryhmän toimeksiannon toinen ongelma on, että eriarvoisuutta koskeva tilannekuva ei ole lainkaan yhteinen. Eriarvoisuuden kasvu huolestuttaa osaa ihmisistä, mutta on monesti vaikeaa nähdä mistä huoli johtuu. Perinteisillä mittareilla, kuten tuloeroilla mitattuna eriarvoisuus ei Suomessa ole kasvanut ainakaan viiteentoista vuoteen.
Osa eriarvoisuuden lisääntymistä koskevasta huolesta on peräisin kansainvälisestä, erityisesti angloamerikkalaisesta keskustelusta. Tavanomaiset eriarvoisuusmittarit ovat kuitenkin aivan eri tasolla Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa kuin Suomessa. Kehitys on myös ollut aivan erilaista.
Työryhmän olisikin pitänyt huolellisesti määritellä, mistä eriarvoisuuden lisääntymisestä se on huolissaan, miten tätä eriarvoisuutta mitataan ja miten sen ehdottamien toimenpiteiden vaikutuksia voidaan arvioida.Työryhmä ei kuitenkaan ole toiminut näin.
Se määrittelee eriarvoisuuden erittäin vaikeaselkoisesti ja epämääräisesti. Näin ollen jää epäselväksi, mikä tarkkaan ottaen on ongelma, kuinka suuri se on, samoin kuin se mistä voidaan havaita, onko eriarvoisuutta torjuvalla politiikalla ollut vaikutusta. Työryhmä käyttää paljon tilaa eriarvoisuutta koskevien maavertailujen käsittelyyn. Nämä vertailut ovat valitettavasti todella heikkoa näyttöä eriarvoisuuden vaikutuksista ja niiden suhde työryhmän tavoitteisiin on korkeintaan etäinen.
Arvovaltaisella työryhmällä olisi ollut mahdollisuudet terävöittää ja täsmentää suomalaista eriarvoisuuskeskustelua, mutta se ei käytä tätä mahdollisuutta.
Epämääräinen eriarvoisuus
Eriarvoisuuden (tai sen pahenemisen) torjuntaan keinoja etsivän asiantuntijaryhmän ensimmäinen tehtävä on määritellä eriarvoisuus ja kertoa kuinka sitä voidaan mitata. Muutenhan on mahdotonta arvioida miten ehdotettujen politiikkatoimien on tarkoitus vaikuttaa eriarvoisuuteen. Mittaaminen on edellytys sille, että toimenpiteiden vaikutus voidaan havaita.
Erityisen tärkeiksi nämä asiat tekee eriarvoisuuden tapauksessa se, että eriarvoisuustilanteesta on hyvin erilaisia käsityksiä. Monet kansalaiset ja päätöksentekijät ovat huolissaan eriarvoisuudesta. Mutta kuten sanottua, yleisimmät eriarvoisuuden mittarit, kuten esimerkiksi tuloeroja kuvaava Gini-kerroin eivät näytä eriarvoisuuden muuttuneen pitkiin aikoihin. Tuloerot kasvoivat 1990-luvulla, mutta ovat sen jälkeen vakiintuneet nykyiselle tasolle.
Politiikka ei myöskään ole olennaisesti muuttunut tuloeroja vähemmän tasaavaksi. Suomessa verotus ja tulonsiirrot tasaavat tuloeroja erittäin merkittävästi
Jos eriarvoisuus on lisääntymässä, sen täytyy näkyä jossakin. Ja jos se ei näy tavanomaisilla mittareilla, sen täytyy näkyä jossakin muualla. Eriarvoisuutta torjuva politiikka edellyttää, että tiedetään mitä ollaan torjumassa ja että voidaan havaita onnistuuko vai epäonnistuuko torjunta.
Työryhmä tyytyy kuitenkin epämääräisiin määritelmiin. Sen sijaan, että kerrottaisiin mitä asiat ovat, puhutaan niiden ”kytkeytymisestä” toisiin asioihin. Raportin mukaan eriarvoisuudella viitataan siinä ”kolmeen toisiinsa kytkeytyvään (oma kursivointini) asiakokonaisuuteen.”
Näistä ensimmäinen ”liittyy ihmisten pärjäämiseen yhteiskunnassa. Pärjäämisen eriarvoisuus kytkeytyy (oma kursivointini) rakenteellisiin eroihin ja kulttuurisiin jakoihin, jotka rajoittavat mahdollisuuksien tasa-arvoa ja sosiaalista liikkuvuutta.” Toiseksi eriarvoisuus ”kytkeytyy (oma kursivointini) ihmisten kykyyn käyttää julkisen vallan ja elinkeinoelämän luomia mahdollisuuksia.”
Kolmanneksi eriarvoisuus viittaa raportin mukaan ”niihin sosiaalisiin tilanteisiin, joissa henkinen autonomia ja fyysinen terveys jäävät riittävässä määrin toteutumatta: käytännössä esimerkiksi pitkäaikainen köyhyys ja suhteellisen lyhyt elinajanodote kytkeytyvät (oma kursivointini) tämänkaltaiseen tarpeiden tyydyttämisen vajeeseen.”
On erittäin vaikea tietää edes sitä, mitä nämä ilmaisut tarkoittavat, miten ne liittyvät eriarvoisuuteen saati miten ne kääntyvät konkreettisiksi ja mitattaviksi politiikkatavoitteiksi. Kahdesta ensimmäisestä eriarvoisuuden tyypistä ei edes kerrota mitä ne oikeastaan ovat, vaan pelkästään mihin ne ”kytkeytyvät”.
On vaikea tietää, mistä työryhmän jäsenet, kansalaiset ja poliittiset päätöksentekijät voivat tietää, mitä ”rakenteellisiin eroihin kytkeytyneelle pärjäämiselle” on tapahtunut viime aikoina ja miten päätöksenteolla voidaan vaikuttaa siihen? Työryhmä päästää itsensä aivan liian helpolla. Jos ryhmän jäsenet ovat sitä mieltä, että eriarvoisuus on lisääntynyt tai paheneva ongelma, heidän on lyötävä tiskiin kunnon määritelmä ongelmasta ja kvantitatiivista tutkimustietoa tai edes tilastotietoa siitä, mitä ongelmaksi nähdylle asialle on tapahtunut.
Pahimmillaan raportti tuntuu vähättelevän tarvetta ylipäänsä havaita eriarvoisuuden muutoksia mistään. Siinä todetaan esimerkiksi, että Gini-kertoimella voi havaita vain suuria tuloerojen muutoksia, että tarvitaan myös muita mittareita (mutta ei sanota mitä) ja todetaan vielä, että eriarvoisuus ei näy vain lompakon paksuudessa vaan on ”yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ilmiö”. Viimeinen luonnehdinta tuntuu sanovan, että eriarvoisuus on niin monimutkainen ja hienovarainen asia, että sitä voi olla ja se voi paheta, vaikka sitä ei havaitsisi mistään tilastoista. En pidä tällaista ajattelua kovin hyvänä lähtökohtana politiikalle.
Koko raportin pohja jää täysin hataraksi, kun edes ongelmaa ja tavoitteita ei määritellä kunnolla.
Eriarvoisuus ja köyhyys
Kolmas raportin tunnistama eriarvoisuuden tyyppi on ”sosiaaliset tilanteet”, joissa ”henkinen autonomia ja fyysinen terveys jäävät toteutumatta”. Jos ymmärrän oikein, tämä on monimutkainen tapa sanoa, että köyhyys ja huono-osaisuus rajoittaa ihmisen kykyä tehdä päätöksiä ja heikentää terveyttä ja että tämä on huono asia. Tämä on täysin totta.
Köyhyys on kauhea asia, ja sitä vastaan pitäisi Suomessakin taistella ankarammin. Mutta köyhyys on eri asia kuin eriarvoisuus. Työryhmä ei kuitenkaan halua tehdä tätä olennaista erottelua. Se väittää, että tutkimus on toistuvasti osoittanut, että eriarvoisuus aiheuttaa ”sosiaalis-terveydellisiä” ongelmia. Tutkimus ei tosiaankaan ole toistuvasti osoittanut mitään tällaista, kuten olen toisaalla todennut.
Ehkä asia kannattaa kuitenkin lyhyesti todeta myös tässä. Köyhyys aiheuttaa ihmiselle haittaa itsestäänselvän mekanismin kautta. Jos ei ole varaa ostaa ruokaa tai lääkkeitä, tulee nälkäiseksi ja sairaaksi. Tämä voi huonontaa toimintakykyä, mikä pahentaa ihmisen tilannetta vielä entisestään.
Mutta tällä ei ole mitään tekemistä eriarvoisuuden kanssa. Jos eriarvoisuus aiheuttaa terveysongelmia, täytyy olla niin, että oman köyhyyden sijasta jonkun muun menestys vaikuttaa haitallisesti omaan terveyteen. Toisin sanoen on oltava niin, että sinä sairastut, koska jossakin joku rikastuu, vaikka oma tulotasosi pysyisi ennallaan tai jopa parantuisi. Yhtä lailla on oltava niin, että tulet terveemmäksi, kun joku rikas jossakin köyhtyy.
Köyhyyden aiheuttama terveyshaitta perustuu siis yksinkertaiseen ja kaikille ymmärrettävään mekanismiin. Sen sijaan eriarvoisuuden aiheuttama ”sosiaalis-terveydellinen” haitta perustuu kaukaa haettuun ja vaikeasti ymmärrettävään mekanismiin, jossa köyhä vanhus sairastuu, kun pankkiiri saa muhkean bonuksen.
Toiston uhalla: mekanismi on todella vaikeasti uskottava, eikä mitään kunnollista näyttöä eriarvoisuuden terveyshaitoista ole. On surullista, että työryhmä siteeraa raportissa väitteen tueksi tunnetusti menetelmällisesti onnetonta kirjallisuutta.
Asia on erittäin tärkeä. Hyvinvointierojen tasaaminen on eettisesti tärkeä politiikkatavoite, mutta siihen tähtäävillä toimenpiteillä on aina kustannus. Verotuksella ja tulonsiirroilla, jotka ovat keskeisimmät tasauksen välineet, on kummallakin haitallisia kannustinvaikutuksia. Hyvinvointierojen tasaaminen vähentää näiden vuoksi taloudellista toimeliaisuutta. Siksi hyvinvointierojen tasaamisen hyötyjä on aina punnittava siitä seuraavia kustannuksia vastaan.
Ihmisillä on eri käsityksiä siitä, kuinka suuret uudelleenjaon kustannukset ovat hyväksyttäviä. Kaikki ovat yleensä kuitenkin sitä mieltä, että kaikkia köyhdyttävät ratkaisut ovat huonoja, vaikka rikkaat köyhtyisivät suhteellisesti enemmän ja hyvinvointierot näin kapenisivat.
Ajatus eriarvoisuuden terveyshaitoista pyrkii murentamaan tämän ajattelutavan. Jos eriarvoisuus sinänsä on haitallista, kaikkien köyhdyttäminen voi olla hyödyllistä, kunhan köyhät köyhtyvät vähemmän kuin rikkaat. Jos uskoo, kuten minä, että näyttöä eriarvoisuuden haitoista ei ole, tällainen politiikka on aivan kamalaa. On hyvä myös muistaa, että eriarvoisuuden vähentäminen köyhdyttämällä kaikki on täysin mahdollista ja siinä on onnistuttu historiallisesti useita kertoja. Eriarvoisuuden vähentäminen samalla kun kaikki rikastuvat on paljon vaikeampaa.
Tulo- ja varallisuuserot ovat huono asia, silloin kun ne ovat ihmisistä epäoikeudenmukaista. Mitään uskottavaa näyttöä siitä, että ne aiheuttaisivat terveys- tai muita haittoja ei ole.
Maakorrelaatioita, pamfletteja ja angloamerikkalaista hapatusta
Työryhmän yrityksiä esittää tutkimus- tai edes tilastotarkasteluihin perustuvaa näyttöä eriarvoisuuden haitoista ja tasa-arvon hyödyistä on pidettävä vaatimattomina. Työryhmä toteaa: ”Tulo- ja varallisuuserojen kasvu parin viime vuosikymmenen aikana on kirvoittanut lukuisia vaikutusvaltaisia puheenvuoroja eriarvoistumiskehityksestä ja sen haitallisista seurauksista.”
Tätä seuraa viittaus useisiin näistä vaikutusvaltaisista puheenvuoroista. Kaikkia yhdistää ensinnäkin se, että ne ovat Isosta-Britanniasta tai Yhdysvalloista. Kuten sanottua, tuloerojen taso ja niiden kehitys ovat aivan toisenlaisia näissä maissa kuin Suomessa.
Yksi viitteistä on esimerkiksi vaikutusvaltaisen (nyt edesmenneen) tuloerotutkijan Anthony Atkinsonin kirjaan Inequality – What can be done. Siinä Atkinson pohtii, mille tuloerojen tasolle Isossa-Britanniassa pitäisi pyrkiä. Hän päätyy siihen, että tuloerojen pitäisi olla samalla tasolla kuin Beatlesin aikakaudella. Silloin Ison-Britannian Gini-kerroin oli suurin piirtein sillä tasolla kuin Suomessa nyt. Toisin sanoen Atkinson haaveilee yhteiskunnasta, jossa tuloerot ovat Suomen tasolla.
On aika selvää, että nämä aivan toisenlaisia yhteiskuntia koskevat puheenvuorot eivät ole mitenkään olennaisia Suomen eriarvoisuustilanteen kannalta.
Toinen viitteitä yhdistävä tekijä on se, että viittaukset ovat nimenomaan yhteiskunnallisia puheenvuoroja, eivät tieteellisiä tutkimuksia. Osa puheenvuoroista on laadullisesti huonoja. On minusta esimerkiksi aivan käsittämätöntä, että suomalaisessa tuloerokeskustelussa toistuvasti siteerataan kirjaa The Spirit Level, jonka taustalla olevat tutkimusmenetelmät ovat tunnetusti epäkelpoja ja väitteet vääriä.
Tässä on mahdotonta mennä yksityiskohtiin. On kuitenkin yleistä tietämystä, että maiden välinen tilastosuureiden vertailu, johon kirja perustuu, on täysin epäluotettava tutkimusmenetelmä (ks. tämä, tämä, ja huonon huumorin keinoja käyttävä tämä.
Raportti tarjoaa itse hyvän esimerkin näiden menetelmien ongelmista. Raportissa esitetään useita väitteitä, jotka perustuvat yksinkertaisiin korrelaatiokuvioihin. En voi liikaa korostaa, miten vähän tällaiset korrelaatiokuviot kertovat mistään hyödyllisestä.
Otetaan esimerkiksi raportin kuvio 1, joka on ohessa.
Kuviossa jokaista maata edustaa kaksi palloa, punainen ja sininen. Vaaka-akselilla on maan tuloerot Gini-kertoimella mitattuna, ja pystyakselilla keskimääräinen itse raportoitu onnellisuus. Punainen pallo on niiden ihmisten onnellisuus, joilla on toimeentulovaikeuksia ja sininen hyvintoimeentulevien. Sekä punaiset että siniset pallot ovat keskimäärin sitä alempana, mitä oikeammalle kuviossa siirrytään. Raportin mielestä tämä on todistusaineistoa sen puolesta, että pienet tuloerot ovat yhteydessä onnellisuuteen, erityisesti että myös hyvätuloiset ovat onnellisempia pienten tuloerojen maissa.
En nyt puutu siihen, onko raportoidun onnellisuuden maksimointi hyvä politiikkatavoite, enkä siihen miten hyvin se mittaa mitään. On kuitenkin aika vaikea sanoa, miten merkittävä ero norjalaisten raportoiman 8,5 pisteen onnellisuuden ja espanjalaisen vain 8 pisteen onnellisuuden välillä on.
Mutta kuvion informaatioarvo on tästä riippumatta alhainen. Siitä ei missään tapauksessa voida päätellä, että pienet tuloerot tekevät ihmisistä onnellisia. Raportissa ei suoraan näin väitetäkään, mutta kuviota pidetään vahvana “aihetodisteena”, joka siirtää ”todistusvelvollisuutta eriarvoisuutta puoltavien esitettäväksi”. En tiedä keitä nämä eriarvoisuutta puoltavat tahot ovat.
Mutta miksi kuvio ei kerro tuloerojen vähentävän onnellisuutta? Tärkein syy on se, että kuviosta havaittavalle onnen ja tuloerojen korrelaatiolle on satoja kilpailevia selityksiä, joiden paremmuutta ei voida ratkaista kuvioa katsomalla.
Voi esimerkiksi olla, että maissa joissa tehdään enemmän työtä, ihmiset ovat onnettomampia ja tuloerot suurempia. Voi olla että maissa, joissa ihmiset tekevät enemmän työtä, ihmiset ovat päinvastoin onnellisempia ja tuloerot pienempiä. Voi olla, että rikkaammissa maissa ollaan onnellisempia ja samalla on varaa laajaan tuloeroja alentavaan tulonsiirtojärjestelmään. Voi olla, että onnellisissa kansakunnissa harjoitetaan vahvempaa tulonjakopolitiikkaa. Voi olla, että kulttuuriset tekijät vaikuttavat sekä tulonjakoon että onnellisuuteen ja niin edelleen ja niin edelleen.
En siis väitä, että esittämäni hypoteesit ovat totta, mutta ne eivät ole itsestäänselvästi epätosia, eikä kuviota katsomalla voi mitenkään kumota näitä. En myöskään väitä, että hypoteesi onnellisuuden ja pienten tuloerojen yhteydestä on väärä. Mutta pelkän kuvion perusteella omat hypoteesini ovat aivan yhtä uskottavia kuin työryhmä tulkinta onnen ja eriarvoisuuden yhteydestä. Kysymys ei tässä ole mistään teoreettisesta saivartelusta. Näennäiskorrelaatiot ovat enemmän poikkeus kuin sääntö yhteiskunnallisissa aineistoissa. Jos näin ei olisi, yhteiskuntatiede olisi tosi helppoa. Ja sitä se ei ole.
Uskottava yritys vertailla maita vaatisi vähintään sellaista tilastollista tarkastelua, jossa katsotaan eriarvoisuuden ja onnen muutosten yhteyttä kunkin maan sisällä. Mutta tämäkään lähestymistapa ei ole erityisen luotettava, ja oikeastaan ainoa kunnollinen tapa selvittää eriarvoisuuden ja onnen yhteyttä on tehdä se yksilötason aineistolla.
Ongelman voi itse asiassa nähdä kuviota katsomalla. Jos esimerkiksi valitaan tarkastelun kohteeksi Suomen luonteva viiteryhmä, Pohjoismaat, negatiivinen korrelaatio häviää tai jopa korvautuu positiivisella. Samoin jos yhdistetään “Etelä-Euroopaksi” Italia, Ranska, Portugal ja Espanja, köyhien onnellisuuden ja tuloerojen välillä ei ole negatiivista yhteyttä. En taaskaan halua väittää, että tällainen ryhmittely olisi oikea. Sen sijaan haluan todeta, että koska maiden välisiä eroja ei ole vakioitu, kuvion informaatioarvo on olematon,
Kiinnostavinta työryhmän tarkoitusten kannalta ei edes ole eriarvoisuuden ja onnellisuuden yhteys. Työryhmän on pohdittava politiikkatoimenpiteitä, joten kiinnostavaa on näiden politiikkatoimenpiteiden vaikutus hyvinvointimittareihin, mistä kuvio ei kerro oikein mitään. Kuviosta ei myöskään näy, miten eriarvoisuus ja onnellisuus ovat kehittyneet. Kuitenkin työryhmän olemassaolon oikeutus on siinä, että tilanne on pahentunut.
Ja vielä, Suomihan näyttäytyy kuviossa mallioppilaana. Jos kuvion ottaa tosissaan, Suomi on viimeisiä maita, jossa eriarvoisuustyöryhmää tarvitaan. Itse asiassa ei ole vaikeaa kuvitella, että kuviossa huonommin menestyvästä Portugalista lähetettäisiin desigualdade-työryhmä Suomeen opintomatkalle oppimaan tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentamisesta.
Kuvioiden käyttäminen näyttönä on osa työryhmän oman olemassaolonsa motivoinnin ongelmaa. Sen sijaan, että kuvio kertoisi eriarvoisuuden haitoista ja yhä pahenevasta ongelmasta, se kertoo lähinnä että suomalaiset ovat aika onnellisia ja että tuloerot täällä ovat pieniä.
Kuvitellun eriarvoisuuden vastainen taistelu
Epämääräiset eriarvoisuuden määritelmät ovat yksi asia, mutta vaatimus kuvitellun eriarvoisuuden torjunnasta on jo aika paksua. Tuntuu kuitenkin kuin työryhmä esittäisi juuri tätä.
Raportti kertoo, että eriarvoistuminen ”kytkeytyy” myös yhteiskunnan jäsenten kokemuksiin yhteiskunnan tilasta ja suunnasta. Se toteaa, että tutkimusten mukaan Suomi on yksi tasa-arvoisimmista maista mitä tulee köyhyyteen, koulutukseen, yhteenkuuluvuuteen, ja keskimääräistä parempi myös terveydessä ja työmarkkinoille pääsyssä.
Mutta raportin mukaan suomalaiset ajattelevat Suomen olevan vähemmän tasa-arvoinen kuin se tutkitusti on. ”Toisaalta suomalaiset kokevat yhteiskunnan eriarvoiseksi, ja noin neljä viidestä pitää eriarvoistumista uhkana suomalaiselle yhteiskunnalle”, raportissa todetaan. Raportin johtopäätös ei kuitenkaan ole, että ihmisiä pitäisi valistaa ja pyrkiä oikaisemaan heidän virhekäsityksensä.
Sen sijaan työryhmä toteaa: ”On ilmeistä, että kansalaisten tyytymättömyyttä yhteiskunnan tilaan ei voida sivuuttaa viittaamalla resurssipohjaisiin tutkimustuloksiin, vaan se on otettava huomioon yhteiskuntapolitiikkaa uudistettaessa.”
En oikein ymmärrä miten tätä voisi lukea muuten kuin vaatimukseksi siitä, että eriarvoisuutta on vastustettava sosiaalipoliittisilla uudistuksilla vaikka kysymyksessä olisi kuviteltu eikä todellinen eriarvoisuus.
Raportin kapeat tavoitteet
Raportissa tuodaan hyvin selkeästi esille työryhmän toiminnan rajoitteet, ovatpa ne ryhmän itse tai toimeksiantajan asettamia.
Joissakin kohdissa politiikka tulee aika selvästi näkyviin. Työryhmä esimerkiksi kertoo yhdeksi lähtökohdakseen perusoikeuksien toteutumisen Suomessa. Raportti kiirehtii kuitenkin nopeasti lisäämään, että vastuu perusoikeuksien toteutumisesta ulottuu vain ”niihin henkilöihin, joilla on oikeus asua ja oleskella Suomessa sekä eräin varauksin myös muihin Suomessa oleskeleviin henkilöihin.” On helppo olla havaitsevinaan tässä nyökkäys sinisen hallitusryhmän suuntaan.
Raportti julistaa myös: ”Julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyyttä vahvistavat toimenpiteet ovat olleet sekä julkisen talouden kestävyyden kannalta arvioituna välttämättömiä, että Suomen Euroopan unionin jäsenvaltiona tekemien valtioidenvälisten sitoumusten mukaisia.” Toisin sanoen hallituksen leikkauspolitiikka on ollut välttämätöntä eikä ollenkaan ihmisoikeuksien vastaista.
Yleisemmin raportista käy selvästi ilmi, että mitään radikaalia uudistusta ei olla tekemässä. “Hyvinvointivaltion tulee myös tulevaisuudessa perustua syy- ja riskiperusteiseen näkökulmaan”, raportti toteaa. Suomeksi sanottuna, perustuloa ei edes harkita. Sori, perustulo- ja sosiaalitili-intoilijat.
”Palkkatyö on sekä yhteiskunnallisen järjestyksen perusta, että eriarvoisuuden vähentämisen keskeinen väline”. Työryhmä ei siis usko ansiotyön merkityksen vähenemiseen tai työn katoamiseen. Palkkatyön mieltäminen normaalitilaksi säilyy sosiaalipolitiikan peruslähtökohtana, vaikka raportissa mainitaankin rakennemuutoksen kiihtyminen.
”—keskeistä on kuitenkin se, että koko väestö pidetään samojen riskinhallintajärjestelmien piirissä, sillä väestön suuren enemmistön tuki on hyvinvointivaltion rahoituksen ja hyväksyttävyyden kannalta ratkaisevaa.” Työryhmä ei siis kyseenalaista universalismin pyhää periaatetta.
”Kannustinjärjestelmä on kuitenkin edelleenkin epäjohdonmukainen— Tulonsiirtoja ja muita tukia siirtyy edelleen tuotteiden ja palvelujen hintoihin epätarkoituksenmukaisesti.” Työryhmä uskoo porvarilliseen taloustieteeseen ja kannustimiin.
Samalla tavalla raportti tuo esille, että se on sitoutunut yksilölliseen sosiaaliturvaan ja verotukseen, eli suomeksi puolison tai aikuisen lasten vanhempien tulot eivät saa vaikuttaa tulonsiirtoihin tai verotukseen. Työryhmä sitoutuu myös kehdosta hautaan palveluita ja tulonsiirtoja tarjoavaan hyvinvointivaltioon ja ”kaikille avoimeen” (maksuttomaan?) koulutukseen. Sote-järjestöjen tehtävät mainitaan. Terveydelle haitallisten hyödykkeiden hintojen sääntely sekä saatavuuden ja mainonnan rajoittaminen ovat työryhmän mukaan edelleen ”toimivia tapoja” vaikuttaa käyttäytymiseen.
”Suomessa on korostettu yksilön vastuuta hyvinvoinnistaan ja terveydestään”, raportti väittää, (minusta melko epäuskottavasti) ja vaatii vastuun vaatimuksen keventämistä. Yksilön vastuun merkittävä lisääminen ei siis sekään ole työryhmän pohdinnan kohteena.
Lyhyesti sanottuna, työryhmä sitoutuu nykyisen sosiaalipolitiikan periaatteisiin lähes täydellisesti. Ehdotettujen uudistusten tila jää siis aika ahtaaksi, mikä tietenkin näkyy työryhmän ehdotuksissa, joihin pääsen jutun seuraavassa osassa.
Editoitu 24.3.2018. Lisätty kuvio ja linkki toiseen osaan.
