Yhteiskunnan polarisaatio ja erityisesti julkisen keskustelun kuplautuminen on ollut esillä niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa jo noin kymmenen vuoden ajan. Polarisaatiohuoli pitää sisällään useita erilaisia, toisiinsa kytkeytyviä haasteita:
- somealgoritmit suosivat kärjekästä tunteisiin vetoamista
- verkkoviestinnän kasvottomuus madaltaa kynnystä vihan levittämiseen
- populistinen retoriikka hyödyntää vastakkainasetteluja
- disinformaation leviäminen rapauttaa yhteistä tietopohjaa
- toisiaan seuraavien yhteiskunnallisten kriisien paineet kasaantuvat eri tavoin eri väestöryhmille ja kärjistävät poliittisia kamppailuja.
Tampereen yliopisto on vuodesta 2016 asti kehittänyt, kokeillut ja tutkinut keinoja julkisen keskustelun jännitteiden käsittelemiseksi yhdessä yli sadan suomalaisen toimittajan kanssa.
Sovittelujournalistinen ajattelutapa ohjaa tekemään juttuja, jotka eivät jumiudu vastakkainasetteluihin vaan auttavat ymmärtämään ristiriitoja monisyisemmin. Tavoitteena on löytää rakentava, mutta kriittinen ote konfliktiherkkien aiheiden käsittelyyn. Sovittelujournalismi luo tilaa rakentavalle erimielisyydelle ja auttaa yleisöä ymmärtämään näitä erimielisyyksiä.
Sovittelujournalismin käsitteen ympärillä toteutetut hankkeet ovat osoittaneet, että moni toimittaja kokee vaikeaksi tehdä työtään hyvin nykyisessä mediaympäristössä. Monimutkaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden julkinen käsittely typistyy helposti inttämiseksi ja johtaa syytöksiin journalismin puolueellisuudesta.
Lähes mikä tahansa aihe voi osoittautua niin tulenaraksi, että jutun julkaisusta seuraa toimittajiin kohdistuvaa häirintää ja uhkailua.
Journalismi ei kuitenkaan ole vain olosuhteiden uhri. Sillä on myös oma vastuunsa keskusteluilmapiirin muotoutumisessa: journalismin omat toimintatavat ja ihanteet voivat ruokkia polarisaatiota.
Uutismedia rakastaa perinteisesti vastakkainasetteluja ja kärjistyksiä. Se suosii negatiivisia ja äkillisiä ilmiöitä hitaiden prosessien sekä myönteisen kehityksen kustannuksella. Samaan aikaan yleisödatan yhä tarkemmat mittausmenetelmät paljastavat, että pelkoihin ja huoliin keskittyminen herättää median seuraajissa varmimmin reaktioita, jotka toimituksissa tulkitaan kiinnostukseksi.
Miten tehdä työtään, ottaa kantaa, osallistua politiikkaan, kun …
Sovittelujournalismitutkimukset ovat tuoneet näkyviin sen, että huoli julkisen keskustelun polarisoitumisesta on levinnyt laajalle.
Esimerkiksi tutkijat ja muut asiantuntijat ovat kertoneet kohtaamistaan somemyrskyistä, maalittamisista ja puolueellisuussyytöksistä. Samoin on paljastunut, että kynnys osallistua politiikkaan ja asettua ehdolle vaaleissa on noussut.
Polarisoitunut keskustelu koetaan toimintaympäristöä hankaloittavana tekijänä myös esimerkiksi kuntien, seurakuntien, järjestöjen ja muiden kolmannen sektorin toimijoiden piirissä.
Etenkin eri väestöryhmien ja heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevien ihmisten parissa työskentelevät kokevat, että heidän työhönsä kohdistuu entistä asiattomampaa julkista kritiikkiä. Tämä heijastuu jo sekä työntekijöiden että työn kohteena olevien ihmisten arkeen.
Polarisaatiohuolessa ei ole kyse vain siitä, että jotkut ovat herkkiä hieman värikkäämmälle kielenkäytölle. Kyseessä on monia yhteiskunnan toimintoja haittaava ilmiö.
Yhteiskunta tarvitsee sekä tunteisiin vetoamista että moniäänisyyden kuuntelemista
”Parempaa keskustelua” kaivataan monella taholla, mutta kaikki eivät koe ongelmia samalla tavalla.
Toimittajien kokemuksiin vaikuttaa paljon se, minkä alan journalismista on kyse. Varsinkin politiikan toimittajat pitävät jännitteitä ja kärjistyksiä luontevana osana ”pelikenttää”.
Kun aiempina vuosikymmeninä suomalaista poliittista keskustelua on moitittu liiankin konsensushakuiseksi ja laimeaksi, somemaailman nasevat lasautukset tuntuvat monista jopa tervetulleella tavalla ilmapiiriä sähköistäviltä. Tästä vinkkelistä ehdotukset journalismin ”sovittelevuudesta” tai moniäänisyyteen panostamisesta voivat tuntua vierailta.
”Mielipide-erot ja vastakkainasettelut voivat myös selkiyttää poliittista keskustelua.”
Mielipide-erot ja vastakkainasettelut eivät siis itsessään ole ongelma. Ne voivat jopa selkiyttää poliittista keskustelua. Tunteisiin vetoaminen ja huolen herättäminen aktivoi ihmisiä kiinnostumaan yhteiskuntaa ohjaavista päätöksistä ja osallistumaan keskusteluun, niin kuin toimivassa demokratiassa kansalaisten toivotaan tekevänkin.
Vastaavasti on esitetty, että monimutkaisten asioiden puntarointi lukuisista näkökulmista voi johtaa passivoitumiseen. Kun lukija, katsoja tai kuulija ymmärtää, ettei yksinkertaisia ratkaisuja ole olemassa, hän voi turhautua ja vetäytyä kuoreensa: hoitakoot asioita ne, joille siitä maksetaan.
Monet politiikan ja yhteiskunnan tutkijat muistuttavatkin, ettei kaikki vastakkainasettelu ole aina pahasta. Ei pidä väheksyä tunteisiin kiinnittyvän osallistumisen merkitystä. Tarvitaan myös asioiden paketoimista yksinkertaistuksiksi, jotta yhteiskunnallisia muutoksia voidaan kirittää. Pelkkä rationaalinen deliberaatio eli järkeilevä puntarointi voi helposti jäädä kiertämään totuttuja ratoja tuttujen valtarakenteiden varassa.
Asian puolesta – ei ihmisiä vastaan
Olennaista on, kärjistetäänkö tunteita asian puolesta vai ihmisiä vastaan. Polarisaatio on etenevä prosessi, jossa huomio kääntyy vähitellen asioiden käsittelystä ”väärässä olevien” leimaamiseen ja päihittämiseen.
Kun julkinen keskustelu polarisoituu, niin pienet paikalliset kiistat kuin maapallon kokoiset viheliäiset ongelmatkin muuttuvat kiistelyksi eri ryhmäidentiteettien välillä. Tunteet ylikorostuvat ja erimielisten argumenteille kuuroudutaan. Tätä kuvataan erityisesti affektiivisen polarisaation käsitteellä.
”Polarisaatio tekee monista aiheista luotaantyöntäviä niin toimittajille, jutun kohteille kuin yleisöillekin.”
Polarisaatio tekee monista aiheista luotaantyöntäviä niin toimittajille, jutun kohteille kuin yleisöillekin. Toimittajan voi olla vaikea saada ihmisiä suostumaan haastateltaviksi. Jutut herättävät vihaista palautetta ja syytöksiä puolueellisuudesta. Yleisökään ei tule hullua hurskaammaksi, jos eri näkemykset typistyvät karikatyyreiksi.
Yhteiskunnan kehittäminen ja ratkaisujen etsiminen edellyttää, että sekä tunteisiin vetoavat kärjistäjät että maltilliset eri näkökulmien ymmärtäjät tulevat kuulluksi ja ymmärretyksi. Molempia tarvitaan.
Tämä on iso haaste julkisen keskustelun kehittämiselle. On helppoa saada ihmiset huutamaan, mutta kuinka innostaa heidät kuuntelemaan?
Vastuu paremmasta keskustelukulttuurista on meillä jokaisella, mutta etenkin journalismin tulisi kyetä tuomaan esiin eri näkökantojen parhaat argumentit ja muotoilemaan näkyviin yhdessä neuvoteltujen tulevaisuuksien mahdollisuudet.
Kuuntelemisen arvo korostuu
Kuinka sitten käsitellä jännitteisiä aiheita niin, että konflikteja ei kavahdeta, vaan ymmärretään niitä paremmin?
Sovittelun, dialogin, rakentavan keskustelun ja sovittelujournalismin piiristä on löydettävissä paljon jo tehtyä työtä ja mietittyjä ajatuksia tämän tueksi. Menetelmiä myös kehitetään, tutkimuksia tehdään, käsikirjoja kirjoitetaan, koulutuksia ja keskustelutilaisuuksia järjestetään niin Suomessa kuin muuallakin.
Yhteistä näille työkalupakeille on, että ne:
- ohjaavat kuuntelemaan puhujien taustoihin ja titteleihin jumiutumatta,
- tukevat sitä, että kuulluksi tulevat ne, joita asiat todella koskevat mutta jotka helposti jäävät hiljaisiksi
- rohkaisevat katsomaan myös eteenpäin, kohti ratkaisuja.
Silti varsinaista trendiä tai ”dialogista käännettä” ei julkisessa keskustelussa vielä näy. Vaikka kehittämisaloitteille löytyy omat innostuneet kannattajakuntansa, samaan aikaan niitä myös kritisoidaan ja niille jopa irvaillaan.
Keinoja keskustelun kehittämiseksi kaivataan. Niiden käyttöönotto ei kuitenkaan ole yksinkertaista, koska monet voimat vetävät samaan aikaan vastakkaisiin suuntiin. Kun nopeatempoinen somejulkisuus ohjaa keskustelujen kulkua, kärjistäminen tuntuu yksinkertaisesti toimivan, ja erimielisten kuunteleminen voi vaikuttaa pahimmillaan – herra paratkoon – naiivilta.
”Sekä journalistien että muiden viestijöiden on nähtävä myös omien toimiensa vaikutus ja uskallettava haastaa polarisaation dynamiikka.”
Polarisoituvan keskustelun ongelmat eivät ratkea sillä, että koetetaan saada ”ne toiset” korjaamaan viestintätapansa. Sekä journalistien että muiden viestijöiden on nähtävä myös omien toimiensa vaikutus ja uskallettava haastaa polarisaation dynamiikkaa.
Uskon, että rohkeus palkitaan vähän niin kuin huonojen elintapojen muuttamisessa. Uteliaalle kokeilijalle voi paljastua, että yllättävän monet arvostavat uusia valintoja ja ovat kenties harkinneet niitä myös itse.
Samaa rohkeutta ja epämukavien tunteiden sietämistä tarvitaan myös meiltä julkisen keskustelun seuraajilta. Mitä itse ajattelemme, kun näemme jonkun ”meikäläisen” kuuntelevan yllättäviä ääniä tai antavan tunnustusta myös erimielisille? Pidämmekö sitä heikkoutena ja riskinä, vai ymmärryksen syventämisenä ja uusien suuntien avaamisena?
Sari Laapotti
Tämän sisällön mahdollistaa Tampereen yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu