Tässäpä muutamia hienoja ja asiantuntevilta kuulostavia termejä, joita viime kuukausina on toisteltu mediassa usein niitä sen tarkemmin selittämättä: Kestävän kehityksen tavoitteet (tuttavallisesti SDG-tavoitteet), Euroopan unionin biodiversiteettistrategia, kansallinen monimuotoisuusstrategia, metsästrategiat, ennallistamisasetus, kokonaisheikentymättömyys.
Hämärien käsitteiden ja osin ristiriitaisilta kuulostavien tavoitteiden viidakossa jopa valistunut lukija menee helposti sekaisin. Pohjimmiltaan asiat ovat kuitenkin melko yksinkertaisia. Tähän mennessä tehdyt toimenpiteet eivät ole onnistuneet pysäyttämään ihmistoiminnan kiihdyttämää lajikatoa, ja suuri määrä lajeja on kuolemassa sukupuuttoon.
Suurin yksittäinen syy lajikatoon ovat elinympäristön muutokset. Tähän sisältyvät sekä elinympäristöjen pinta-alan pieneneminen että niiden laadullinen heikentyminen. Esimerkiksi tasaikäinen talousmetsä ei elätä yhtä suurta lajimäärää eikä samoja lajeja kuin luonnontilainen vanha metsä, jossa on tavallisesti eri-ikäistä ja -kokoista puustoa ja paljon lahopuuta.
Muita tärkeitä sukupuuttojen syitä ovat uusille alueille leviävät vieraslajit, elollisten luonnonvarojen kuten kalakantojen ylikulutus, ympäristön pilaantuminen ja joidenkin lajien kohdalla suoranainen vaino.
Monen ympäristömuutoksen taustalla on ilmastonmuutos, jonka ansiosta esimerkiksi lämpenevään Suomeen leviää jatkuvasti uusia eläin- ja kasvilajeja. Tunnettuja viime vuosien tulokkaita ovat misteli ja kultasakaali.
Suomen luonto tunnetaan harvinaisen hyvin
Lajikadon kokonaismäärää maapallolla on hyvin vaikea arvioida, koska emme tiedä, montako eliölajia planeetallamme elää. Valistuneet arviot lajikadosta perustuvat yleensä tietoon arvokkaiden elinympäristöjen pinta-alan kutistumisesta tai tunnetuista sukupuutoista lintujen ja nisäkkäiden kaltaisissa hyvin tunnetuissa eläinryhmissä.
Suomi on poikkeus säännöstä, sillä maamme eliölajisto tunnetaan poikkeuksellisen hyvin, ja lajiston uhanalaisuutta on seurattu säännöllisesti 1980-luvun puolivälistä alkaen. Uhanalaisuuskatsauksia julkaistaan noin kymmenen vuoden välein, ja niistä kolme viimeisintä ovat tuloksiltaan vertailukelpoisia.
Kaikkiaan Suomessa arvioidaan elävän ainakin 48 000 lajia. Vuonna 2010 uhanalaisiksi luokiteltiin 10,5 prosenttia kaikista arvioiduista lajeista. Vuonna 2019 osuus oli noussut jo 11,9 prosenttiin.
Uhanalaisista lajeista noin kolmannes elää ensisijaisesti metsissä ja noin neljännes perinneympäristöissä ja muissa ihmisen muokkaamissa ympäristöissä. Perinneympäristöjen lajeissa kyse on esimerkiksi vanhamuotoisen maatalouden seuralaislajeista. Nopeimmin ovat uhanalaistumassa tunturipaljakoiden, soiden ja vesielinympäristöjen lajit.
Suomen lajiston yleistilanne tunnetaan siis varsin hyvin. Korkea tiedon taso koskee myös luontotyyppejä. Niiden tilanne on huonompi kuin lajien.
Vuonna 2018 julkaistussa katsauksessa peräti 48 prosenttia maamme luontotyypeistä todettiin koko maan tasolla uhanalaisiksi. Vain viisi prosenttia luontotyypeistä on arvioitu kehityssunnaltaan paranevaksi.
Erityisesti tätä paranevien osuutta on aktiivisin toimin pyrittävä nostamaan. Esimerkiksi metsäluontotyypeistä yli kolme neljännestä on uhanalaisia ja suoluontotyypeistä yli puolet.
Kansainväliset tavoitteet kiristyvät
Kansainvälisellä tasolla on jo pitkään pyritty pysäyttämään luontokatoa. Tuoreessa YK:n Kunmingin-Montrealin monimuotoisuuskehyksessä tavoitteena on suojella maa-, sisävesi- ja rannikkoalueista 30 prosenttia vuoteen 2030 mennessä. Maaliskuun alussa allekirjoitettu YK:n valtamerisopimus ottaa suojelun piiriin myös kansallisten merirajojen ulkopuolella olevan aavan meren ja merenpohjan.
Euroopan unioni on pitkään pyrkinyt globaaliksi linjanvetäjäksi luonnon monimuotoisuuden suojelussa. Tämä näkyy esimerkiksi edellä mainitun 30 prosentin tavoitteen sisältymisessä jo vuonna 2020 vahvistettuun EU:n biodiversiteettistrategiaan.
Suomen kansallista monimuotoisuutta koskevan strategialuonnoksen tavoitteet ovat näiden tapaan kunnianhimoisia: luontokadon pysäyttäminen Suomessa vuoteen 2030 mennessä, luontopositiivisuus vuoteen 2035 mennessä – jolloin Suomi pyrkii myös olemaan hiilineutraali – sekä maa- ja merialueiden 30 prosentin suojeluaste vuoteen 2030 mennessä.
Suojelusta aktiiviseen ennallistamiseen
Selvää on, että EU:n strategiassa ja YK:n uusissa tavoitteissa ei ole kyse vain uusien suojelualueiden perustamisesta. Monimuotoisuuden suojelussa on jo 1990-luvun alusta lähtien korostettu suojelun ohella luonnonvarojen käytön kestävyyttä: rajoitetaan niiden käyttöä ja tehdään se mahdollisimman vähän luontoa haittaavasti.
Suojelualueiden rinnalle tarvitaan luonnonvarojen ja maankäyttöön liittyvää sääntelyä, joka nykyistä suunnitelmallisemmin ja kokonaisvaltaisemmin ottaisi huomioon luontoarvot.
Nyt kolmanneksi teemaksi monimuotoisuuden suojeluun on noussut aktiivinen ennallistaminen. Vaaliteemaksikin päätynyt EU:n komission ehdotus ennallistamisasetukseksi on yksi keino EU:n monimuotoisuusstrategian toteuttamiseen.
Asetuksen tavoitteena olisi ennallistaa ainakin 20 prosenttia luontotyyppien heikentyneessä tilassa olevasta pinta-alasta vuoteen 2030 mennessä. Vuoteen 2050 mennessä tavoite olisi jo sata prosenttia.
Ennallistaminen on ymmärretty asetusluonnoksessa laajasti. Esimerkiksi lahopuiden lisääminen talousmetsissä olisi yksi asetuksen mukainen tapa ennallistaa metsiä kohti luonnontilaa.
Toisin kuin keskustelusta voisi päätellä, ennallistaminen on jo vuosikymmeniä kuulunut luonnonsuojelun keinovalikoimaan. Meillä Suomessa on ennallistettu pienehköjä metsäalueita kulottamalla, ja suoekosysteemeissä keinona on ollut ojien tukkiminen. Puroja ja jokiuomia on palautettu lähemmäs luonnontilaa.
Euroopan unionissa asetukset astuvat sellaisinaan voimaan kaikissa jäsenmaissa. Ennallistamissääntelyn valmistelu nimenomaan asetustasolla kertoo siitä, että komissio haluaa aidosti panostaa luonnon tilan nopeaan parantamiseen. Kansallinen venkoilu halutaan estää.
Tähänastiset keinot eivät riitä
Onko siis kuluvan vuoden alussa vahvistettu uusi luonnonsuojelulaki jäämässä vanhentuneeksi jo voimaan tullessaan?
On syytä erottaa toisistaan tavoitteet ja keinot. Edellä on lueteltu monia prosenttilukuja, mutta nämä osoittavat vain suuntaa luonnonsuojelun perimmäisen tavoitteen saavuttamiseksi: luontokato on pysäytettävä, ja luontotyyppien ja luonnonvaraisten eliölajien suotuisa suojelutaso pitää saavuttaa ja säilyttää. Tämä myös todetaan uuden lain alussa.
Suojelutasoa koskeva kirjaus saattaa edellyttää jopa varsin epäsovinnaisia suojelun menetelmiä. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen uhkaamia lajeja voidaan aktiivisesti auttaa levittäytymään suotuisammille olinpaikoille. Tuoreeseen lakiin sisältyykin säännöksiä tiettyjen lajien avustetusta leviämisestä, sillä eläin- ja kasvilajeja voi olla tarpeen auttaa sopeutumaan ilmaston lämpenemiseen.
Uusi luonnonsuojelulaki suojelee entistä paremmin uhanalaistuneita ja häviämässä olevia lajeja. Se ei kuitenkaan riitä estämään sitä, että yhä uusia lajeja ja luontotyyppejä uhanalaistuu. Tarvitaan tehokkaampia toimia luontohaittojen ehkäisemiseksi ja heikentyneiden luontotyyppien ennallistamiseksi kohti luonnontilaa.
Tällä hetkellä vankkaa suojaa saavat vain kaikkein uhanalaisimmat lajit, ja tavalliset uhanalaiset lajit on lähtökohtaisesti vain ”otettava huomioon” esimerkiksi kaavoituksen tai lupapäätösten yhteydessä. Uhanalaisten luontotyyppien osalta tilanne on vielä heikompi. Luontokatoa ei näillä keinoilla pysäytetä.
Luonnonsuojelulaista luontolakiin?
Lajistollisesti tärkeät alueet ja niiden väliset viheryhteydet eli kytkeytyneisyys pitää jatkossa kartoittaa järjestelmällisemmin ja turvata viranomaispäätöksissä. On säädettävä velvoitteita ja tarjottava kannustimia, jotta heikentyneet luontotyypit pääsevät ennallistumaan kohti luonnonmukaisempaa tilaa.
Esimerkkinä voidaan mainita pienvesien luontotyypit, kuten purot. Ne kaikki ovat uhanalaisia Etelä-Suomessa, jossa vain prosentti purouomista on enää luonnontilaisia. Niiden tilaa on kuitenkin mahdollista parantaa. Tarvitaan toimia, joilla estetään purojen heikkeneminen entisestään. Keinona voi olla esimerkiksi perkaamisen ja hakkuiden kielto myös luonnontilansa menettäneiden purojen varsilla. Lisäksi tarvitaan aktiivisia purojen ennallistamistoimia.
Nyt esimerkiksi vesilaki ja metsälaki turvaavat vain luonnontilaisia ja luonnontilan kaltaisia osia puroista. ”Tavallisen arkiluonnon” suoja on olematon, ja sen vuoksi luontokato jatkuu.
Lain ohella tarvitaan luonnonvarojen käyttöä tukevia suosituksia ja sertifikaatteja, mutta ne eivät ole osoittautuneet riittäviksi pysäyttämään luontokatoa esimerkiksi metsissä ja pienvesissä. Tämän vuoksi maankäytön suunnitteluun ja metsä- ja vesilakiin tarvitaan kannustavaa ja velvoittavaa sääntelyä. Sen pitää nykyistä tehokkaammin estää luonnon tilan heikkenemistä sekä kannustaa ja velvoittaa vahvistamaan luonnon hyvinvointia.
Parhaiten luonnon monimuotoisuutta turvaisi luonnonsuojelulakia täydentävä luontolaki tai biodiversiteettilaki. Se sisältäisi kokonaisvaltaisen lähestymistavan luontoon nykyisen pistemäisen tiettyjen harvojen lajien suojelun sijaan.
Myös ympäristöministeriön mukaan luontoa turvaavassa lainsäädännössä on useita rakenteellisia puutteita, jotka olisi korjattava luontokadon suitsimiseksi. Ministeriön teettämässä esiselvityksessä todetaan, että lainsäädäntöä voidaan kehittää vahvistamalla sektorilakeja ja säätämällä kokonaan uusi luontolaki.
Jäämme odottamaan käytännön toimia.
Korjattu 5.5. alkulauseen sanamuoto ”Vuoden alussa voimaan tullut” muotoon ”Vuoden alussa valmistunut”. Laki tulee voimaan 1.6.
Tämän sisällön mahdollistaa Turun yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu
Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.