Lyhyesti: Maailman ruokatuotanto mullistuu – vaikeassa tilanteessa Suomenkin rooli muuttuu
- Ilmaston lämpeneminen muuttaa maailman ruoka-aittoja ja siirtää Euroopassa kasvualueita kohti pohjoista.
- Suomesta tulee aiempaa tärkeämpi ruoantuottaja maailmassa.
- Eläinpohjaisten proteiinien tuotannolla on tietyissä luonnonoloissa tärkeä rooli ravinnon riittävyyden turvaamisessa. Osa viljelyalasta sopii parhaiten nautojen ruokinnassa käytetyn nurmirehun viljelyyn. Ruoantuotanto on optimaalisinta ja varminta, kun viljelyalaa käytetään monipuolisesti.
Sininen kuva ja punainen kuva. Suomen luonnonvarakeskuksen Luken tutkimusprofessori Pirjo Peltonen-Sainio havainnollistaa kuvien avulla maapallon keskilämpötilan nousua. Jos käy hyvin, kuten sinisessä kuvassa, maapallon keskilämpötila nousee keskimäärin kaksi astetta – tähän tulokseen pääseminen vaatii kaikkien Pariisin ilmastosopimuksen kohtien toteutumista nappiin. Punaisessa kuvassa lämpötila nousee enemmän ja muutokset ovat ihmiskunnalle vielä vaikeampia.
Tässä jutussa käsitellään sinisen kuvan skenaariota. Oletetaan ja toivotaan, että kaikki menisi niin hyvin kuin voi mennä.
Parhaassakin mahdollisessa tapauksessa edessä on suuria muutoksia siihen, miten Euroopassa tuotetaan ruokaa.
Saamme ehkä kohta sanoa heipat espanjalaisille tomaateille, sillä seuraavien vuosikymmenien aikana viljely Etelä-Euroopassa muuttuu vaikeammaksi. Suomessa kasvukausi pitenee – on pidentynyt jo useita päiviä, mikä näkyy siinä, että viljelijät aloittavat kevätkylvöt yhä aikaisemmin.
Takuuhelteisiä kesiä ei kuitenkaan ole luvassa. Lämpötila nousee ennen kaikkea syksyllä ja talvella. Se tarkoittaa runsaita sademääriä ja sitä kautta ravinteiden huuhtoumariskin ja maan eroosion kasvua.
Suomalaiselle ruoantuotannolle ilmastonmuutos on myös mahdollisuus. Suomi kuuluu ilmastonmuutoksessa suhteellisiin voittajiin, jos ilmastonmuutoksessa nyt voittajia voidaan sanoa olevan.
Haasteita on edessä, se on selvä. Tuholaisia ja kasvitauteja voi tulla lisää. Suurimmat ongelmat liittyvät vesitalouteen. Nykyiset ojitukset eivät riitä, ja sateiden runsastuessa vettä pitäisi alkaa varastoida peltojen lähelle. Varastoista vettä voidaan palauttaa tarvittaessa kuivuuden vaivaamille viljelmille.
Hyvä puoli on se, että viljelyala laajenee. Ilmastoennusteiden mukaan vuonna 2055 Rovaniemen korkeudella voidaan viljellä esimerkiksi ohraa.
”Siirtymä näkyy nyt jo. Maaningassa, Savossa kasvukausi on nykyisin samanlainen kuin se oli 1970-luvulla Vantaalla”, sanoo Peltonen-Sainio.
Muutoksen myötä Suomen rooli ruoantuottajana muuttuu. Maailman väkiluku kasvaa eniten siellä, missä ruoantuotannon mahdollisuudet heikkenevät.
”Meille on uskottu reilu kaksi miljoona hehtaaria peltomaata. Se on pieni osa koko maailman mittakaavassa, mutta yhtä suomalaista kohti meillä on paljon maata, jolla voidaan tuottaa ruokaa. Ruokaetiikan perusprinsiippi on käyttää maata hyvin. Olisi moraalitonta jättää viljelemättä alueita samaan aikaan, kun muualla kärsitään nälästä”, sanoo Helsingin yliopiston agroekologian professori Juha Helenius.
Yksi avain ruokakriisiin on kulutustottumusten muutos. Tässä kohtaa Helenius näkee valoa. Siirtyminen kasvispohjaisempaan ruokavalioon laajentaa viljelyalaa, jolla tuotetaan ruokaa suoraan ihmisille. Ruokahävikin eliminoimiseen on herätty. Ruhonosat, joita länsimaissa ei ole pitkään aikaan käytetty, ovat tulleet jopa muodikkaiksi.
Keskeinen kysymys on riittävän proteiinin saannin takaaminen koko väestölle. Valkuaispitoisia kasveja on tähän asti viljelty ennen kaikkea eläinten rehuksi. Ihmiset ovat saaneet proteiininsa maito- ja lihatuotteista. Nyt palkoviljoja viljellään entistä enemmän ihmisille ja niistä kehitetään uusia proteiinilähteitä.
Vuonna 2017 suomalaisesta peltoalasta vajaa 30 prosenttia oli nurmiviljelyssä. Näiden peltojen sato meni kokonaan rehuksi. Pitäisikö ne kylvää täyteen härkäpapua, jotta lautasille saataisiin proteiinia?
Uudet proteiinilähteet ovat osa ratkaisua, mutta eivät koko ratkaisu.
Ei, sanoo Pirjo Peltonen-Sainio. Uudet proteiinilähteet ovat osa ratkaisua, mutta eivät koko ratkaisu. Kotieläintaloudella on tärkeä rooli kokonaisuudessa.
Syitä on useita.
Suomen 2,5 miljoonasta peltohehtaarista vain eteläisin ja läntisin osa soveltuu yksivuotisten siemensatokasvien, siis palko- ja öljykasvien tuotantoon. Toisekseen niilläkin pelloilla, joilla niitä voi viljellä, on tärkeää kierrättää viljelykasveja tuotantokyvyn säilyttämiseksi. Kierrossa tarvitaan myös nurmia.
”Satojen tuhansien hehtaarien nurmialan vieminen pois merkitsisi viljelyn yksipuolistumista, ja se on huono asia monellakin tavalla. Viljelijän näkökulmasta se on huono asia, koska peltojen pitäisi olla viljeltävissä vielä 20 vuoden kuluttuakin. Se on huono asia myös maisemarakenteelle ja kaikille ekosysteemin toimijoille peltolinnustosta petohyönteisiin ja pölyttäjiin”, Peltonen-Sainio sanoo.
Tällä hetkellä Suomen viljelyalasta nurmea viljellään erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa, jossa maa on elo- ja turveperäistä. Peltonen-Sainion mukaan yksivuotisten siemensatokasvien viljelyn edellyttämät muokkaustoimet näillä alueilla vapauttaisivat ilmakehään päästöjä.
”Ilmastonmuutoksen hillinnälle siitä tulisi takapakkia”, toteaa Peltonen-Sainio.
Ilmaston muuttuessa monimuotoisuus merkitsee myös ilmastokestävyyttä.
”Kotieläintilat ovat usein ilmastokestävämpiä kuin kasvintuotantotilat. Jos rehuksi viljeltävä ohra, kaura tai vehnä menee pommiin, nurmet voivat onnistua.”
Peltoalan lisäksi myös suomalaiset vesivarat puoltavat suomalaista maataloutta. Suomessa nimittäin vettä riittää tuhlattavaksi asti. Kun vettä on, sitä on. Vesi ei käyttämällä katoa minnekään, vaan se sataa ja haihtuu ja sataa jälleen.
Kaikesta ihmiskunnan käyttämästä makeasta vedestä 70 prosenttia menee kasteluun. Tähän asti maailman ruoantuotannon kasvu on suurelta osin perustunut kasteltujen viljelmien satoisuuteen, mutta rajat ovat monin paikoin tulossa vastaan.
”Globaali vesipula on pysyvää. Euroopan sisällä esimerkiksi Etelä-Ranskassa tulee olemaan alueita, joilla tällainen viljely ei enää ole mahdollista. Tästä herää kysymys, miten Suomen vettä voitaisiin kestävästi käyttää tehokkaasti”, sanoo Helenius.
Vastaus kysymykseen on vähän yllättävä: Suomessa kannattaisi tuottaa paljon vettä vaativia maataloustuotteita, kuten maitoa ja lihaa.
Vastaus perustuu ajatukseen virtuaalivedestä. Se on vesimäärä, jonka yhden tuotekilon valmistaminen vaatii. Kun tuote päätyy vientiin, samalla viedään myös vettä.
”Voisi ajatella, että meillä on velvollisuus käyttää sitä mahdollisimman tehokkaasti ruoantuotantoon, jotta niillä tuotteilla, joita Suomi voi viedä, vietäisiin mahdollisimman paljon vettä. Näin pienennettäisiin vedenkäyttöä mahdollisimman paljon siellä, missä vesipulaa on”, Helenius sanoo.
Virtuaalivesi
- Yhden jauhokilon valmistaminen vaatii 1000 litraa vettä.
- Yhteen juustokiloon vettä tarvitaan 3000 litraa.
- Yksi pihvikilo vaatii 15 000 litraa.
- Soijapapu kilo vaatii kasvaakseen olosuhteista ja menetelmistä liittyen 1000 – 8000 litraa vettä. Soijantuonnin myötä Suomeen tuodaan huomattava määrä vettä kuivemmilta alueilta. Sen viljely ei Suomessa onnistu tulevaisuudessakaan, vaikka ilmasto lämpenee, sillä soija kaipaa lyhyenpäivän kasvina pitkiä öitä.
Nautoihinkin liittyy ilmastokysymyksiä. Märehtijöinä ne röyhtäilevät metaania, joka lämmittää ilmastoa. Suomen metaanin tuotanto on puolittunut 50v aikana ja meillä on mahdollisuuksia parantaa resurssitehokkuutta edelleen.
”Suomen suhteellista vesietua voisi hyödyntää ruoantuotannon työnjaossa, vaikka maailmanlaajuisesti märehtijöiden lukumäärä ja samalla metaanipäästö pienenisi. Vesirikas Suomi voisi tästä vähenevästä globaalista tuotannosta tuottaa kasvavan osuuden”, pohtii Helenius.
Suomen metaanintuotanto on viimeisen 50 vuoden aikana puolittunut.
”Meillä on mahdollisuuksia parantaa resurssitehokkuutta edelleen”, sanoo Valion alkutuontanto- ja hankintajohtaja Juha Nousiainen.
Artikkelin on kirjoittanut MustReadin kaupallinen johtaja Merja Mähkä
