Aina Lontoon suuresta palosta vuonna 1666 saakka länsimaisten kaupunkien yhtenä päämääränä on ollut luonnonvoimien, erityisesti tulen, pitäminen poissa. Nykyaikaan tultaessa tämä turvallisuuteen tähtäävä projekti oli jo itsestäänselvyys. Ilmastonmuutoksen myötä näin ei enää ole.
Lontoossa paloikin reilusti. Aikalaistodistaja John Evelyn kuvaa päiväkirjassaan vapaasti kääntäen tilannetta näin:
”Oi kurja ja tuhoisa spektaakkeli! Sellainen jota onneksi maailma ei ole nähnyt sen perustamisesta lähtien, eikä tule näkemäänkään ennen sen täydellistä paloa. Koko taivas näytti palavan, kuin liekit uunin yllä, ja valo, joka paloi 40 mailin korkeudella kaikkialla usean yön ajan. Suokoon Jumala, etteivät minun silmäni koskaan näkisi vastaavaa: yli kymmenentuhatta taloa kaikki liekeissä, kiihkeiden liekkien melua ja jyrähdystä ja jyristystä, naisten ja lasten kiljumista, ihmisten kiirettä, tornien kaatumista, talot ja kirkot kuin hirvittävä myrsky; ja ilma niin kuuma ja tulehtunut ettei sitä voinut lähestyä.”
Palo jatkui riehumistaan yhteensä neljä päivää, eikä sitä suotta kuvattu sanalla helvetillinen. Vielä puolen vuoden jälkeenkin kellareissa savusi. Kuitenkin kuuden vuoden jälleenrakentamisen jälkeen Gresham Collegen lehtori saattoi kirjoittaa seuraavasti ystävälleen arkkitehti Christopher Wrenille:
”Tuli, niin tuhoisa se olikin kaupungin silloisille asukkaille, on osoittautunut äärettömän hyödylliseksi heidän jälkeläisilleen; se on valtavasti edistänyt tämän loistavan kaupungin parantamista ja kasvua sekä rikkauksia ja yltäkylläisyyttä.”
Tähän lausumaan loppui myös tuhansia vuosia kestänyt pohjoiseurooppalaisen ihmisen tulen armoilla olo. Lontoon palo oli alkusoitto aidolle ja jatkuvalle uudistukselle. Kuten historioitsija Stephen Pyne kirjassaan Vestal Fire (1997) asian muotoilee: tulet vaelsivat yhtä helposti kuin karhut metsissä aina siihen asti, kunnes kaupungit lakkasivat muistuttamasta pelkkää muokattua korpea.
Kaikki hyvin?
Vuosien 1700 ja 1900 välillä englantilaisten kaupunkien lukumäärä ja koko kasvoivat dramaattisesti. Samalla tulipaloja syntyi yhä harvemmin, ja ne olivat pienempiä. Muutos johtui niin uusista, jo kertaalleen poltetuista rakennusmateriaaleista (laatat, tiili, kalkki sementille) kuin uusista säädöksistä ja tulenhallinnan teknologioista.
Tämä on se tulenkestävä maailma, jonka me tänä päivänä tunnemme. Vanhaan, syvään haavoittuvuuteen ei enää ole paluuta.
Eihän?
Suomen Akatemian rahoittamassa LONGRISK-hankkeessa väitämme, että tämänkaltainen paluu luonnonvoimien armoille on jo totisinta totta. Kuten politiikkasuosituksessamme toteamme, olemme siirtyneet kroonisten ympäristökriisien aikakauteen, jossa ennätyksiä rikkovat hellejaksot, myrskyt, hallitsemattomat maastopalot ja katovuodet seuraavat toisiaan erilaisina yhdistelminä harva se vuosi.
Tässä suosituksemme lyhyesti:
– Kaupunkien johtotasolle perustetaan strategisen varautumisen ryhmiä.
– Nimetään henkilö, jonka vastuulla tämä varautuminen on.
– Näytetään rahaa: strateginen varautuminen näkyy budjeteissa ja investointisuunnitelmissa.
– Ilmastokriisi tehdään näkyväksi ja ymmärretään jokaisella toimialalla.
– Strategista varautumista vahvistetaan myös alueellisesti.
Tämä korkealentoiselta kuulostava toiminta ei saa jäädä pelkäksi juhlapuheeksi: varautuminen tarkoittaa investointeja, riihikuivaa rahaa. Kuten kehon sairaudet on parasta hoitaa ajoissa, myös ilmastotuhoihin on syytä varautua mieluummin nyt kuin ”joskus”.
Huterasti fossiilien varassa
Kaupungit ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa, eivätkä vähiten toisiinsa tiiviisti kytkeytyneiden infrastruktuurien takia (esimerkiksi energia, liikenne ja vesi). Nämä kaikki taas perustuvat saumattomasti aivan toisenlaiseen palamisreaktioon – nimittäin fossiilisten polttoaineiden.
Siinä missä aiemmin tuli poltti säännöllisin väliajoin kaupunkien herkästi palavat rakenteet poroksi, krooniset ja vaikeasti ennakoitavat ympäristökriisit iskevät nyt monimutkaisiin asutuskokonaisuuksiin. Niiden materiaaliset puitteet ja toimintaedellytykset eivät ole noin vain uudelleenrakennettavissa. Keskeiset infrastruktuurit on tavalla tai toisella pidettävä toiminnassa myös muuttuneessa kroonisten ympäristökriisien todellisuudessa.
Tässä piileekin yksi hankkeemme viheliäisimmistä lopputulemista. Hanke järjesti vuonna 2022 kuusi yhteisharkintaan perustuvaa politiikkapäämajaharjoitusta Helsingissä, Tampereella ja Kotkassa, kaksi harjoitusta kussakin kaupungissa. Näihin osallistui kaupunkien asiantuntijoita ja päätöksentekijöitä.
Harjoituksissa kävi ilmi, että kauaskantoiset ympäristöongelmat näkyvät kaupunkien politiikassa vain nimellisesti, esimerkiksi ilmastohätätilan julistuksina tai visionäärisinä tiekarttoina. Ne eivät siis näy esimerkiksi kaupunkien suunnittelemissa infrastruktuuri-investoinneissa eivätkä kaupunkien budjeteissa.
Kuitenkin hankkeen harjoituksissa kuvatut luonnonvoimien ääritilanteet ovat harjoituksiin osallistuneiden asiantuntijoiden mukaan mahdollisia jo lähitulevaisuudessa. Itse asiassa näemme niitä jo nyt: esimerkiksi helteet, tulvat, kuivuus ja metsäpalot piinaavat yhä useampia alueita yhä pitempään.
Miten toteuttaa ”mahdoton”?
Kun hankkeen lopputilaisuudessa kysyttiin, miten tästä ristiriitaisesta tilanteesta voitaisiin päästä eteenpäin, yksi keskeisistä vastauksista oli, että on hyvin vaikeaa saada poliittista hyväksyntää kaupunkiin jo tukevasti upotettujen infrastruktuurien muuttamiseksi. Meidän olisi siis pakko tehdä sellaisia laajamittaisia infrastrukturaalisia ratkaisuja, joita nykypuitteissa näyttävät mahdottomilta.
Kulman takana vaanivat jälleen kerran luonnonvoimat.
Onko sitten ihmiskunnan tuhansia vuosia kestäneestä yhteiselosta hallitsemattoman tulen kanssa löydettävissä jonkinlaista osviittaa siitä, miten tällaisen elementaarisen uushaavoittuvuuden kanssa voisi elää? Stephen Pyne kertoo kirjassaan esimerkin siitä, miten keskiajan Englannissa asuntoja voitiin vuokrata usque ad primam combustionem, ”ensimmäiseen paloon asti”.
Jos talo paloi, asukkaiden oli rakennettava uusi talo omalla kustannuksellaan, ja sen oli oltava paloturvallinen. Elleivät he tähän pystyneet, maanomistaja lopetti tontin vuokrasopimuksen ja hääti asukkaat. Tämä saattoi olla perheille tuhoisaa, koska heidän elantonsa riippui tästä asuinpaikasta.
Aikaa sopeutumiseen on vielä
Nykymaailmassa yhtä tyly ja radikaali temppu voisi olla öljylämmitteisen talon pakkolunastus kunnalle, ellei asukas asenna maalämpöä. Tai bensiini- tai dieselkäyttöisen auton pakkolunastus valtiolle, ellei omistaja osta sähköautoa.
Kukaan ei ole esittämässä näin hulluja ja syvän epäoikeudenmukaisia ideoita, varsinkin kun sähköautotkin näyttäisivät syttyvän tuleen varsin helposti. Yhä kuivemmassa ja epävarmemmassa maailmassa vihreälle siirtymälle tärkeistä sähköajoneuvoista voisi tulla monessakin mielessä arvaamattomia ”tulitikkuja rattailla”. Historia kuitenkin kertoo, että mahdottomiakin päätöksiä on joskus toteutettu.
Ehkä joskus tulevaisuudessa kerrotaan tarinoita siitä, kuinka 2000-luvun hallinnolliset puitteet muokattiin ”toisen tulen” kanssa yhteensopiviksi. Tällä kertaa ajoissa ja harkitusti, viisailla poliittisilla päätöksillä, ilman paniikkia ja pakkoa.
Kukaties tulevien sukupolvien vinkkelistä elämme parhaillaan ”vanhaa hyvää aikaa”, jona ilmastonmuutos oli vasta aluillaan ja laivan kääntämiselle oli vielä aikaa.
Viitteet:
Pyne, Stephen (1997). Vestal Fire. An Environmental History, Told through Fire, of Europe and Europe’s Encounter with the World. Seattle and London. University of Washington Press.
Tämän sisällön mahdollistaa Helsingin yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu