1970-luvun öljykriisin vaikutukset ulottuvat pitkälle: rakennusala on ollut vuosikymmenten ajan kiinnostunut lähinnä siitä, paljonko rakennuksissa kuluu energiaa niiden käytön aikana. Vielä hetki sitten ala eli siinä virheellisessä uskossa, että energiatehokas uudisrakennus olisi ympäristölle parempi ratkaisu kuin vanhan rakennuksen pitäminen käytössä.
Vuotuisella energiankulutuksella on toki merkitystä. Energiankulutus muodostaa kuitenkin vain yhden osan rakennusten kokonaispäästöistä. Yhtä merkittävä, ellei merkittävämpikin, on rakennusmateriaalien valmistuksen aiheuttamat päästöt. Näistä käytetään ilmaisua ”tuotesidonnaiset päästöt”.
Ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta tuotesidonnaisten ja käyttöaikana syntyvien päästöjen välillä on keskeinen ero: ne kertyvät ajallisesti eri tahtia. Tuotesidonnaiset päästöt syntyvät, kun talo rakennetaan tai sitä korjataan. Käytön aikaiset päästöt puolestaan kertyvät hitaasti vuosien mittaan.
Kun energiantuotanto siirtyy vähäpäästöisiin energianläheisiin, myös kulutettuun energiaan liittyvät päästöt vähenevät. Nämä seikat ovat tulleet kunnolla näkyväksi tutkimuksessakin vasta 2020-luvulla.
Uusi laki ohjaa, muttei pakota
Rakennus- ja kiinteistöalan tietoisuutta päästövaikutuksista edistää se, että ensi vuoden alusta voimaan tulevassa uudessa rakentamislaissa otetaan käyttöön rakennuksen koko elinkaaren päästöjen tarkastelu. Tämä on maailmanlaajuisesti harvinaisen edistyksellistä.
Elinkaaritarkastelu tehdään kuitenkin vain sellaiselle rakennukselle, joka on päätetty rakentaa. Vaihtoehtojen vertailuun laki ei velvoita. Se jää edelleen rakennuttajan tahdon ja akateemisen tutkimuksen varaan.
2020-luvun taitteessa julkisuudessa alkoi esiintyä kiinteistönomistajien ja heitä edustavien konsulttien väitteitä, että purkava uudisrakentaminen säästäisi rakennusten kokonaispäästöjä enemmän kuin rakennusten säilyttäminen. Niinpä ympäristöministeriö tilasi Tampereen yliopistolta ja VTT:ltä Purkaa vai korjata -hankkeen. Tampereen yliopiston roolina oli tarkastella päästönäkökulmaa minun johdollani, VTT:n keskittyessä elinkaarikustannuksiin.
Tätä varten keräsimme kaiken uudisrakennuksia ja korjattuja rakennuksia vertailevan tutkimus- ja konsulttikirjallisuuden Suomesta ja Suomea vastaavista ilmasto-olosuhteista. Lisäksi kehitimme menetelmän vertailujen tekemiseen ja laskimme sillä esimerkinomaisesti yhden tapaustutkimuksen.
Tapaustutkimuksessa käsiteltiin 1950-luvun koulun peruskorjaamista ja laajentamista sekä vaihtoehtona tälle joko betoni- tai puurunkoista uudisrakennusta. Olemme sittemmin tehneet myös lisää tapaustutkimuksia koulurakennuksista ja asuinkerrostaloista osana toista, EU-rahoitteista tutkimushanketta.
Peruskorjaus kunniaan
Tulokset osoittivat, että peruskorjaaminen on lähes poikkeuksetta uudisrakentamista ilmastoystävällisempää. Riippumatta siitä, onko uudisrakennus betonia tai puuta, sen rakentaminen aiheuttaa rakentamishetkellä huomattavasti suuremmat tuotesidonnaiset päästöt kuin mittavinkaan peruskorjaus, kun vertaillaan samankokoisia rakennuksia.
Tämä selittyy sillä, että korjattavan rakennuksen runko on jo olemassa, joten sen valmistamiseksi ei tarvitse käyttää uusia rakennusmateriaaleja. Tätä takamatkaa uudisrakennukset sitten lähtevät kuromaan umpeen energiankulutuksessa.
Säännönmukaisesti uusilta taloilta kestää vuosikymmeniä – aivan liian pitkään ilmastonmuutoksen torjuntaa ajatellen – tavoittaa peruskorjattujen rakennusten matalampi päästötaso, mikäli ne ylipäätään sen pystyvät tavoittamaan. Peruskorjauksissa on usein näet mahdollista parantaa olemassa olevien rakennusten energiatehokkuutta uudisrakennuksia vastaavaksi. Tässä tapauksessa purkava uudisrakentaminen ei milloinkaan muodostu peruskorjaamista vähähiilisemmäksi.
Energiatehokkuuteen onkin nykyään perusteltua kiinnittää erityistä huomiota juuri peruskorjauksissa. Jopa suojelluille rakennuksille, toki rakennuksen luonteesta riippuen, on mahdollista kehittää esimerkiksi energiatehokkaaseen talotekniikkaan perustuvia korjaustapoja. Hyvin suunniteltuina ne eivät liiaksi muuta rakennusten arkkitehtonista luonnetta ja siten vähennä niiden rakennushistoriallista arvoa.
Urheiluhallia on vaikea muuttaa asunnoiksi
Kaikkialla olemassa olevat rakennukset eivät silti laajennettunakaan riitä täyttämään kasvavia tilantarpeita. Näin on erityisesti kasvukeskuksissa.
Aina rakennusten kehittäminen ei myöskään ole houkutteleva vaihtoehto, erityisesti jos kaupunkirakenteen muuttuessa tontin käyttötarkoitusta haluttaisiin muuttaa kovin toisenlaiseksi sillä seisovan rakennuksen alkuperäiseen tarkoitukseen nähden. Talon tilaominaisuuksia ja haluttua käyttöä voi olla vaikea sovittaa yhteen. Esimerkiksi urheiluhallista ei kovin helposti saa asuntoja. Vaikka rakennusten korjaaminen onkin ensisijainen vähähiilisyyskeino, ratkaisuja tarvitaan myös uudisrakentamiseen.
Väestöltään vähenevissä kunnissa tyhjistä ja vajaakäyttöisistä tiloista voi olla runsaudenpulaa, vaikka rakennuksilla – erityisesti niiden kantavilla rungoilla – olisi vielä runsaasti teknistä käyttöikää jäljellä. Politiikalla on vuosikymmenten aikana yritetty vaikuttaa muuttoliikkeeseen, mutta laihoin tuloksin. Jos kerran ihmisiä ei saada rakennusten luo, voidaanko rakennukset materiaalisine resursseineen saada ihmisten luo?
Ehjät elementit talteen ja käyttöön
Harvaa rakennusta suunnitellaan tarkoituksella siirrettäväksi vielä tänäkään päivänä, vaikka se olisi lyhytikäiseksi tiedettyjen rakennustyyppien kohdalla järkevää. Tästä huolimatta jopa betonielementtien irrottaminen purettavan rakennuksen rungosta ehjänä uudelleenkäyttöä varten on osoittautunut johtamassani ReCreate-tutkimuksessa teknisesti täysin toteuttamiskelpoiseksi.
Uudelleenkäytettyjen rakennusosien hiilijalanjälki jää murto-osaan uusiin rakennusosiin verrattuna. Haasteina ovat kuitenkin vielä hinta ja toimitusketjujen puute. Jostain syystä rakennusalan toimijat tuntuvat odottavan, että jos tuote perustuu kierrätykseen, tulisi sen olla neitseellistä edullisempi. Vähähiilisyydellä on kuitenkin hintansa myös uusissa tuotteissa, eikä uudelleenkäytetty poikkea tässä mielessä uudesta.
Vähähiilisyyslupaustensa täyttämiseksi betoniteollisuus valmistautuu sementin valmistuksessa syntyvän hiilidioksidin talteenottoon ja sen varastointiin merenpohjaan. Tällaisten laitosten rakentamis- ja käyttökustannukset siirtyvät uusien betonituotteiden hintoihin, jolloin uudelleenkäytön hintakilpailukyky todennäköisesti paranee. Tämä kannustanee teollisuuden toimijoita kehittämään tehdaskunnostettuihin tuotteisiin perustuvia tuotelinjoja sekä kumppanuuksia niiden tuomiseksi markkinoille.
Materiaalivaikutukset suurennuslasin alle
Sekä korjausrakentaminen että rakennusosien uudelleenkäyttöön perustuva uudisrakentaminen ammentavat samasta saavista: nykyisestä rakennuskannasta tilojen ja materiaalien pankkina. Tämän pankin kassa – rakennuskanta itsessään – ei ole pohjaton, joten näiden keinojen rinnalle tarvitaan myös muita, kuten puuhun ja nykyistä vähähiilisempään betoniin perustuvia ratkaisuja.
Mikäli rakennuttajilla on tahtoa, erilaisia vaihtoehtoja voidaan tarkastella rakennushankkeiden yhteydessä aina tarveselvityksestä (uusi vai olemassa oleva tila?) rakennussuunnitteluvaiheeseen (uudet vai tehdaskunnostetut tuotteet, materiaalivalinnat?). Ohjaaminen voidaan kuitenkin katsoa myös julkisen vallan tehtäväksi. Rakentamislain vaatimukset ovat samat kaikille, joten ne määrittävät minimitason.
Kaupungit voivat ohjata rakentamista kunnianhimoisempia tavoitteita kohti. Näin on erityisesti silloin, kun kaupungit ovat julistaneet tavoittelevansa vähähiilisyyttä tai esimerkiksi resurssiviisautta, kuten monet niistä ovat tehneet. Kaupungeilla on käytettävissään valikoima erilaisia politiikkainstrumentteja aina rakennusjärjestyksestä maapolitiikkaan, jotka olisivat valjastettavissa tähän tarkoitukseen.
Tähän mennessä kaupunkien yritykset ohjata kohti ekologisesti kestävämpää kaupunkia voidaan jakaa karkeasti kolmeen strategiaan: kaupunkirakenteen tiivistämiseen, puurakentamisalueisiin sekä niin sanottuihin energiakaavoihin. Energiakaavoilla on pyritty ohjaamaan puhtaiden energianlähteiden, kuten aurinkoenergian, hyödyntämistä paikallisesti.
Näillä kolmella strategialla – tiivistys-, puu- ja energiakaavoilla – tehdyt valinnat eivät kuitenkaan ole yleensä perustuneet vaikutusten tarkkaan laskentaan vaan uskoon, että valittu strategia tuottaa ekologisesti kestävää kaupunkia.
Parempia työkaluja käyttöön
Kaavoituksen ympäristövaikutusten laskentaan on kehitetty viime vuosina uusia työkaluja. Useimmat niistä tarkastelevat kuitenkin jotakin yksittäistä näkökulmaa, eivätkä mitkään niistä tarkastele systemaattisesti rakentamisen ja purkamisen materiaalivaikutuksia eli materiaalivirtoja. Materiaalivirrat kytkeytyvät paitsi ilmastonmuutokseen ja sen torjuntaan, myös kiertotalouteen ja sen toteutumiseen.
Koska kaupunkien suunnittelulla ratkaistaan rakentamisen materiaalien käytön suuret linjat – mihin saa rakentaa ja minkälaista – ei kaupunkisuunnittelukaan voi välttyä osallistumasta ilmastotalkoisiin. Kutsutaan sitä sitten resurssi- ja päästötietoiseksi tai planetaaristen rajojen mukaiseksi kaavoitukseksi, se tuonee lähitulevaisuudessa uusia sisältövaatimuksia kaavoihin. Tämä vaatii uudenlaista osaamista kaupunkisuunnittelijoilta. Näin on, koska vanha sanonta ”mitä et mittaa, sitä et voi johtaa” pätee tässäkin tapauksessa.
Tampereen yliopisto/Jonne Renvall
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu
Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.