Ukrainan sodan uudessa eskalaatiovaiheessa rauha näyttää karkaavan yhä kauemmas. Tulevan ennakointi on yhä epävarmempaa, ja erilaisiin ennakoimattomiin yllätyksiin on varauduttava.
Sota on myös ajanut koko monenkeskisen järjestelmän eksistentiaaliseen kriisiin. Monenkeskisen diplomatian mekanismit, jotka oli tarkoitettu estämään konfliktit ja sovittelemaan niitä, ovat pettäneet.
ETYJ-pohjainen konsensukseen perustuva kollektiivisen turvallisuuden järjestelmä on romahtanut. Siihen ei ole enää paluuta, vaikka järjestö jatkaakin toistaiseksi toimintaansa.
Samoin YK on ollut kykenemätön ottamaan johtavaa roolia, eikä turvallisuusneuvoston umpikujasta ole ulospääsyä. 2020-luvun YK on yhtä voimaton suurvallan aggression edessä kuin Kansainliitto 1930-luvulla.
Valtioiden väliset sodat ovat unohtuneet
sisällissotien vuosikymmeninä
Tilanne on osin paradoksaalinen. Edellisten kolmen vuosikymmenen aikana rauhan rakentaminen yhdessä ihmisoikeuksien ja demokratian edistämisen kanssa on ollut monenkeskisen yhteistyön normatiivinen perusta. YK:n sekä EU:n puitteissa on rakennettu raskaat organisaatiot toteuttamaan erilaisia rauhan interventioita.
Sodat ovat samalla ajanjaksolla olleet lähes yksinomaan valtioiden sisäisiä. Tämän takia rauhanrakennuksen ja -välityksen kapasiteetti on suunnattu sisällissodan kaltaisiin konflikteihin. Samalla on unohdettu, miten estetään valtioiden välisiä sotia.
Olemme Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin kannalta käännekohdassa, jossa paluuta ei enää ole.
”On aloitettava keskustelu uudesta monenkeskisestä turvallisuusarkkitehtuurista, jotta Eurooppa ei jää pysyvästi jakaantuneeksi, epävakaaksi ja sodan pitkän varjon näivertämäksi.”
Vallitsevassa tilanteessa on helpointa tunnistaa vain erilaisia uhkakuvia. Siitä huolimatta olisi aloitettava myös keskustelu uudesta monenkeskisestä turvallisuusarkkitehtuurista, jotta Eurooppa ei jää pysyvästi jakaantuneeksi, epävakaaksi ja sodan pitkän varjon näivertämäksi.
Tavoite ei voi olla enempää eikä vähempää kuin paluu Eurooppaan, johon sota ja sodalla uhkaaminen politiikan välineinä eivät kuulu. Siihen voi mennä pitkään, mutta pohdinta on aloitettava sodan vielä jatkuessa.
Maailmansotien jälkeiset kysymykset
ovat taas ajankohtaisia
Tilannetta voi verrata ensimmäisen ja toisen maailmansodan vuosiin. Noiden sotien aikana virisi laaja akateeminen ja poliittinen keskustelu siitä, millainen valtioiden välinen järjestelmä estäisi vastaavan sodan tulevaisuudessa.
Näissä keskusteluissa luotiin pohja sodan jälkeiselle monenkeskiselle järjestykselle ja instituutioille. Kansainliittoa ei luotu tyhjiössä. Sen perusta oli erilaisissa rauhanliikkeen ajamissa, kantilaisen filosofian pohjalta nousevissa visioissa valtioiden yhteenliittymästä. Nuo ajatukset heijastuivat myös liberaalin poliittisen eliitin suunnitelmiin uudesta Euroopasta.
Eurooppalaisen funktionaalisen rauhanjärjestelmän teoreettiset perustat luotiin toisen maailman sodan vuosina. Hyvä esimerkki on David Mitranyn 1943 julkaisema essee A Working Peace System.
Tällainen tulevaisuuteen suuntautuva analyyttinen ja visioiva keskustelu tulevan rauhan perustasta puuttuu tästä hetkestä. Sodan peruuttamattomiin vaikutuksiin koko eurooppalaisen valtiojärjestelmän perusteisiin ei ole herätty, eikä niitä ole tarpeeksi tunnistettu.
Nyt on oikea aika palata klassiseen mutta unohdettuun kysymykseen, minkälainen kollektiivinen järjestelmä voi padota valtioiden aggressiota toisia suvereeneja valtioita kohtaan.
Vastaus ei kuitenkaan löydy vain valtioiden välisistä järjestelmistä. Myös kansalaisyhteiskunnan toimijuudella ja osallistamisella on merkittävä rooli valtioiden välisen rauhan takaajana ja mahdollistajana.
Ukrainan sodan
kaksi ristiriitaista tulkintalinjaa
Eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa keskustelussa voi erottaa kaksi päätulkintalinjaa Venäjän ja Ukrainan välisen sodan luonteesta. Ensimmäinen pyrkii rajamaan sodan perimmäiset juurisyyt ja sen logiikan vain entisen Neuvostoliiton alueelle. Toinen näkee sodan laajemmin koko Eurooppaa koskevana.
Jälkimmäisen asetelman ovat selkeimmin ilmaisseet jo sodan alkuvaiheessa Baltian maiden ja Puolan johtajat. Linja on luettavissa myös esimerkiksi presidentti Joe Bidenin tavoitteessa tukea Ukrainaa kaikin mahdollisin tavoin saavuttamaan voitto Venäjästä ilman, että sota eskaloituisi NATOn ja Venäjän väliseksi avoimeksi konfliktiksi. Suomen poliittisen johdon tuoreet lausunnot kertovat saman viestin: tie rauha kulkee vain Venäjän vetäytymisen ja vallan vaihdon kautta.
Ensimmäinen näkökanta taas on ollut tyypillistä niin populistiselle oikeistolle Atlantin molemmin puolin kuin eurooppalaiselle vasemmistollekin. Täältä on kuultu myös voimakkaammat äänet rauhandiplomatian puolesta sekä nähty aluemyönnytykset Venäjälle hyväksyttävänä hintana rauhalle. Venäjän turvallisuusuhat on ymmärretty ainakin joiltain osin oikeutettuina. Osa esittää myös ydinaseiden käytön uhan sellaisena eksistentiaalisena pelkona, joka oikeuttaa myönnytykset Venäjälle rauhan saavuttamiseksi.
Näin ajatellen rauha voitaisiin saavuttaa perinteisen suurvaltadiplomatian keinoin etsimällä neuvottelupöydässä jonkinlainen kompromissi, joka mahdollistaisi presidentti Vladimir Putinille osittaisen kasvojen säilyttämisen.
Sodan jälkeisen maailman kannalta vaikutukset olisivat kuitenkin järisyttävät. Tämäntapaisella diplomatialla tunnustettaisiin suurvaltojen etupiirit ja niiden erityiset intressit legitiimeiksi, hyväksyttäisiin väkivalloin saavutetut alueliitokset sekä sivuutettaisiin Ukrainan oma toimijuus ja omistajuus rauhaan.
Rauha pohjustaisi uutta maailmanjärjestystä, jossa vahvoilla on eri oikeuksia ja jossa valtioiden alueellista koskemattomuutta ei tarvitse kunnioittaa. Se olisi suurvaltojen maailma ilman yhteisesti hyväksyttyjä normeja ja monenkeskisiä instituutioita rauhan turvaamiseksi.
Ukrainan kolme erillistä sotaa,
jotka kaikki on ratkaistava
Ukrainan voidaan ymmärtää olevan myös kolmen erillisen sodan näyttämö yhtä aikaa. Kaikki kolme tarvitsevat osin eri tien kestävään rauhaan.
- Venäjän sota Ukrainassa on Venäjän imperialistinen sota Venäjän etupiiristä ja vaikutusvallasta entisen Neuvostoliiton alueella.
Tästä näkökulmasta keskeinen kysymys tulevassa rauhassa ei ole Venäjän turvallisuus, vaan miten Venäjän ja NATO-EU Euroopan väliin jäävien maiden asema vahvistetaan ja turvataan. - Sota on myös koloniaalinen sota, joka tavoitteena on ollut erillisen ukrainalaisuuden kieltäminen ja ukrainalaisuuden tulkitseminen vain Venäjän historian kautta.
Vaikka brutaali sota on äärimmäinen koloniaalisen logiikan ilmentymä, koloniaalisella ajattelulla on pitkät ja syvällä olevat juurensa venäläisessä itseymmärryksessä ja historiatulkinnassa. Kyseessä ei ole vain Putinin luomus, eikä Putinin väistyminen ratkaise koko asetelmaa. Traumaattiset muistijäljet jättävää sotaa ei voi ratkaista vain rauhansopimuksella. Todellinen rauha vaati vuosien ja vuosikymmenten mittaisen sovintoprosessin.
Näin rauha tulee perustavalla muuttamaan niin venäläisen kuin ukrainalaisen identiteetin. Historiatarinoita ja kansallisen ylpeyden aiheita ei kuitenkaan muuteta mahtikäskyillä eikä ulkopuolisella ohjauksella. - Sota on myös Venäjän sota liberaalia länttä vastaan. Sota Ukrainassa on tavallaan sijaissota, jossa Ukraina taistelee samalla koko liberaalin lännen tai liberaalin maailmanjärjestyksen puolesta. Tätä narratiivia Putin nykyisin korostaa omalla tavallaan.
Jos hyväksymme tämän tulkinnan, voi provosoivasti sanoa, että olemme jo kolmannessa maailmansodassa tai ainakin uudessa eurooppalaisessa sodassa – vaikka kaikki eivät ole siitä tietoisia. Tätä kamppailua käydään Ukrainan taistelukenttien ohessa erilaisilla hämärimmällä tavoilla ja usein ainakin näennäisesti salaten toimijuus, esimerkkinä Nord Stream -kaasuputkisabotaasi.
Jos päädytään ajattelemaan näin, perinteisen rauhandiplomatian merkitys kutistuu. Sillä on edelleen merkitystä erinäisten osatavoitteiden kuten mahdollisten aselepojen saavuttamiseen.
Venäjän ja Ukrainan välistä erillistä rauhanprosessia tuskin nähdään ainakaan ennen vallanvaihtoa Kremlissä. Vallanvaihdoksen tukeminen ulkoapäin on kuitenkin riskialtista ja voi kääntyä itseään vastaan. Muutosta Venäjällä on tuettava, mutta lopulta sen pitää olla venäläisten itsensä tekemä.
Osallistavan kansalaisyhteiskunta
vastaan autoritäärinen kontrolli
Venäjä on rakentanut pitkään narratiivia kamppailusta liberaalia länttä vastaan, luonut viholliskuvia sekä esittänyt Venäjän vaihtoehtona liberaaleille arvoille. Tarinalla on kaikupohjaa Venäjällä mutta myös globaalissa etelässä. Sitä ovat ruokkineet myös muut autoritääriset suurvallat kuten Kiina.
Ukraina sota kietoutuukin koko monenkeskisen maailman tulevaisuuteen. Viime vuosikymmenet on käyty kiivasta keskustelua siitä, onko liberaali maailmanjärjestys vain lännen hegemonian synonyymi. Samaan aikaan on etsitty muutosta kohti aidosti moninapaista ja -arvoista maailmanjärjestystä. Globaali etelä on syyttänyt pitkään liberaalia läntä kyvyttömyydestä rakentaa oikeudenmukaisempaa maailmanjärjestystä.
Vaikka lännen haluttomuus muutokseen ei ole kokonaan väistynyt, varsinkin globaalin rauhanpolitiikan normatiivinen pohja on viime vuosina muuttunut. Paikallinen omistajuus ja kansanlaisyhteiskunnan osallistaminen prosesseihin ovat nousseet johtaviksi normeiksi niin rauhan edistämisessä kuin ympäristö- ja kehityshankkeissa.
”Valtion tiukkaa kontrollia korostava autoritäärinen konfliktinhallintamalli on noussut haastamaan kehitystä kohti osallistavaa liberaalia mallia eri puolilla maailmaa.”
Samaan aikaan valtion tiukkaa kontrollia korostava autoritäärinen konfliktinhallintamalli on noussut haastamaan kehitystä kohti osallistavaa liberaalia mallia eri puolilla maailmaa. Eliitin asemaa pönkittävä ja opposition vaientamista suosiva malli vetoaa korruptoituneeseen valtaeliittiin. Paradoksaalisesti myös liberaali länsi on tukenut autoritääristä konfliktin hallintaa tukiessaan paikallisia autoritäärisiä hallintoja esimerkiksi Malissa ja Afganistanissa.
Autoritäärinen malli voi olla myös valtioiden välinen kuten Venäjän luoma Kollektiivisen turvallisuuden järjestö CSTO. Armenian ja Azerbaidžanin konfliktin uusi eskaloituminen syksyllä 2022 ja järjestön kykenemättömyys reagoida Azerbaidžanin aggressioon kertoo, miten CSTO on luotu kollektiivisesti tukahduttamaan opposition valtapyrkimykset eikä sovittelemaan ulkoista hyökkäystä.
Miten rapauttaa
autoritääristen hallintojen legitimiteettiä
Rauhan rakennuksen keskiössä on kysymys, minkälainen monenkeskinen järjestelmä voisi estää tulevaisuudessa valtioiden välisen sodan, ja miten padota autoritääristen hallintojen aggressiiviset pyrkimykset haastaa monenkeskisen maailman normatiivinen perusta.
Euroopassa tullaan tarvitsemaan laaja eurooppalainen rauhan kongressi hahmottamaan uuden alueellisen järjestyksen perusta sekä takaamaan, että siinä otetaan huomioon myös pienten valtioiden asema ja luodaan uusia monenkeskisiä rakenteita ja käytänteitä.
”On pyrittävä myös jatkamaan ja vauhdittamaan kehitystä kohti moninapaisempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmanjärjestystä.”
Kysymys ei ole kuitenkaan vain Euroopasta. On pyrittävä myös jatkamaan ja vauhdittamaan kehitystä kohti moninapaisempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmanjärjestystä. Näin rapautetaan Venäjän, Kiinan ja muiden autoritääristen hallintojen legitimiteettiä muualla.
Hieman kärjistäen: koko maapallon tulevaisuus ratkaistaan Ukrainassa. Ydinaseiden käyttö voi eskaloitua koko ihmiskunnan kohtaloksi, mutta kansainvälisen monenkeskisen yhteistyön halvaantuminen voi olla yhtä kohtalokasta.
Paikallista ymmärrystä ja kansalaisyhteiskunnan osallistamista arvostava monenkeskinen yhteistyö on joustava ja mukautuva työkalu. Se on avoin eriäville näkemyksille ja kykenevä muuttumaan.
Ilman monenkeskistä maailmaa on vaikea kuvitella, miten ihmiskunta voi vastata ja sopeutua eksistentiaalisiin haasteisiin kuten ilmaston muutokseen.
Turvallisuus on myös kykyä ja valmiutta reagoida ennakoimattomaan. Suurin uhka tälle on autoritääristen hallintojen monenkeskiseen maailman kohdistava painostus.
Ukrainan tappio vahvistaisi
autoritaarista trendiä
Sota Ukrainassa on kulminaatiopiste, johon tiivistyy useita kamppailuja. Sillä on niin lokaali kuin globaalikin ulottuvuutensa.
Ukrainan tappio ja Venäjää tukeva rauha tukisi kehitystä kohti jakaantunutta maailmaa, vahvistaisi globaalia autoritääristä trendiä ja ajaisi monenkeskisen yhteistyön umpikujaan. Siihen meillä ei ole varaa.
”Tuomionpäivän julistajien rinnalle tarvitsemme visionäärejä kuvittelemaan tuleva rauha.”
Rauhaan ja uuteen maailmanjärjestykseen ei ole yhtä selkeää polkua, vaan ne etenevät useiden irrallisten prosessien kautta. Tuomionpäivän julistajien rinnalle tarvitsemme visionäärejä kuvittelemaan tuleva rauha. Yhden ison suunnitelman sijaan tarvitaan moniäänisyyttä niin lokaalilla, alueellisella kuin globaalilla tasolla. Erilaisia toisiaan haastavia ajatuksia.
Valtioiden välisen maailman rinnalla kansalaisyhteiskunnan rooli tulisi korostua autoritäärisen projektin vastaelementtinä. Matka rauhaan voi kestää vuosia tai vuosikymmeniä, mutta polku olisi hyvä tehdä näkyväksi kaikille. Akateemisella yhteisöllä, tutkimuksella ja varsinkin rauhantutkimuksella on tässä merkittävä rooli.
Jonne Renvall
Tämän sisällön mahdollistaa Tampereen yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu