Ruokajärjestelmä pitää suunnitella uusiksi, jotta kestävyyshaasteisiin voidaan aidosti vastata. Edellytys tälle on tuotannon paikallisuuden kasvattaminen. Tämä tarkoittaa, että ruoantuotanto perustuu paikallisiin resursseihin sen sijaan, että tuotantopanoksia, kuten kotieläinten rehua ja kasvinravinteita, kuljetetaan eri alueiden välillä.
Paikallinen ruoantuotanto mahdollistaa vastuun ottamisen ympäristövaikutuksista, ja se pienentää tuotannon ”ulkoistettuja” vaikutuksia. Merkittävimmät ulkoisvaikutukset syntyvät tuotantopanosten kuten lannoitteiden valmistuksesta ja kotieläintuotantoon liittyvästä maataloustuotannosta, joka ei perustu omavaraisuuteen.
Osa rehua tuovien kotieläintilojen ympäristövaikutuksista syntyy kasvinviljelytiloilla, joilla rehu on tuotettu. Vastaavasti kasvinviljelytilojen näkökulmasta osa ympäristövaikutuksista syntyy kotieläintiloilla, joihin tuotettu rehu päätyy. Tämä on globaalistikin suuri haaste, koska rehun vienti eri alueiden, maiden ja maanosien välillä on synnyttänyt ravinteiden keskittymistä kotieläinvaltaisille alueille.
Mitä paikallisuus olisi käytännössä?
Tuotannon paikallistamisen tärkeimmät elementit ovat biomassan tuotanto ruoaksi ja rehuksi, ravinteiden kierrätys ja energia. Suomen ruokajärjestelmässä omavaraisuuden merkittävä lisääminen vaatisi kasvin- ja kotieläintuotannon järjestämistä niin, että ravinteiden kierrätys olisi mahdollista.
Tämä tarkoittaisi kotieläintuotannon sijoittamista tasaisesti ympäri maata alueille, joilla kotieläinten rehu tuotetaan. Kasvin- ja kotieläintuotannon yhdistäminen mahdollistaisi tehokkaan ravinnekierron.
Tämä ei kuitenkaan välttämättä riitä korvaamaan kaikkia sadossa poistuneita ravinteita. Erityisesti typestä voi olla kasvinviljelyssä pulaa.
Nykyään typpi lisätään viljelyjärjestelmiin lannoitteissa, joiden raaka-aine tuodaan ulkomailta. Lisäksi typpilannoitteissa tarvittavan ammoniakin valmistukseen käytetään fossiilista energiaa.
Tehokkaamman ravinnekierrätyksen lisäksi typpilannoitteita voidaan korvata biologisella typensidonnalla. Monivuotisia palkokasveja, kuten maan kasvukuntoa parantavia apilanurmia, voidaan käyttää kotieläinten rehuna. Ne sopivat myös biokaasuntuotannon raaka-aineeksi kotieläimettömässä kasvinviljelyssä. Yksivuotisia palkokasveja, kuten hernettä ja härkäpapua, voidaan käyttää ruoaksi tai rehuksi.
Energiaa biomassoista
Maatilat voisivat olla myös energian tuottajia energian kuluttajien sijaan. Ne voivat tuottaa energiaa maatalouden biomassoista, jotka eivät kilpaile ruoantuotannon kanssa. Biomassan tuotanto, kasvinravinteet ja energia ovat toisiinsa kytköksissä.
Biomassan tuottamiseen tarvitaan ravinteita (joiden tuottaminen vaatii energiaa) ja energiaa, mutta biomassaa voidaan käyttää myös ravinnelähteenä kasveille ja syötteenä energiantuotannossa. Maatalouden biomassat tarjoavat merkittävän potentiaalin biokaasun tuotantoon. Järkevästi suunniteltuna maatilojen sivuvirtojen hyödyntäminen energiantuotannossa tehostaa myös ravinteiden kierrätystä.
Suomessa ravinne- ja rehuomavaraisuuden lisääminen vaikuttaisi tuotetun ruoan määrään. Rehuomavaraisuuden lisääminen kotieläinvaltaisilla alueille vähentäisi tuotantoa, koska muualta Suomea ja ulkomailta ei tuotaisi enää rehua. Kasvintuotantovaltaisilla alueilla tuotetun ruoan määrä taas riippuisi siitä, miten rehuntuotannosta vapautunut maa-ala käytettäisiin jatkossa.
Vaihtoehtoina olisi tuoda kotieläimet lähemmäksi rehuntuotantoa tai käyttää rehuntuotannossa ollut peltoala suoraan ihmisille tarkoitetun ruoan tuottamiseen. Kummassakin tapauksessa ruoantuotanto kasvaisi.
Viljelykasvien satoon Suomessa vaikuttaisi se, että synteettisten lannoitteiden käyttö vähenisi. Vaikutus ei välttämättä olisi kovin suuri, koska hajautettu kotieläintuotanto mahdollistaisi nykyistä tehokkaamman ravinteiden kierrätyksen. Palkokasvien lisääntynyt käyttö taas monipuolistaisi viljelykiertoja parantaen peltojen sadontuottokykyä.
Suomen omavaraisuus on heikko
Nykyinen maatalouden rakenne sotii omavaraisuutta vastaan. Kasvin- ja kotieläintuotannon alueellinen eriytyminen tekee ravinteiden kierrätyksen vaikeaksi, lähes mahdottomaksi.
Kasvintuotantovaltaisilla alueilla maatilat joutuvat turvautumaan fossiilisella energialla tuotettuihin lannoitteisiin, koska lannan kuljettaminen pitkiä matkoja on kallista. Samalla kotieläintilat tuottavat liikaa lantaa suhteessa käytettävään peltopinta-alaan, joten ravinteet keskittyvät kotieläinvaltaisille alueille.
Elintarvikkeiden jalostus luo kysyntää alkutuotannolle, ja jalostuskin on keskittynyt alueellisesti. Kaikilla alueilla ei ole enää riittävästi monipuolista jalostusta eikä siten kysyntää kaikelle alkutuotannolle. Nykyistä alueellisempi elintarvikkeiden jalostus jakaisi jalostuksen tuomaa lisäarvoa tasaisemmin.
Ruokajärjestelmä on jatkuvassa muutoksessa
Muutokset ruoantuotannossa ovat hitaita. On kuitenkin hyvä huomata, että ruokajärjestelmä on muuttunut ja muuttuu jatkuvasti.
Lähes tuhat tilaa on lopettanut toimintansa viime vuosina, ja suunnan ennustetaan jatkuvan. Samaan aikaan elintarvikkeiden jalostus on keskittynyt yhä suurempiin yksiköihin. Myös kuluttajien ruokatottumukset ovat muuttuneet.
Kestävyysmuutoksen sijaan Suomen maatalouspolitiikan päämäärä tuntuu olevan nykyisen kehityskulun vahvistaminen. Viljelijöitä kannustetaan investoimaan tilakoon kasvattamiseen ja tehostamiseen maataloustukien avulla.
Samaan aikaan ravinteet keskittyvät tietyille alueille, koska kotieläintuotannon sijoittumista ei säännellä. Pinta-alaperusteisten tukien maksu ei taas ole kannustanut viljelyn kehittämiseen markkinalähtöiseksi. Kaiken lisäksi viljelijöille on maksettu viime vuosina erilaisia kriisipaketteja.
Maatilojen tukeminen kriisin keskellä on ymmärrettävää, jotta ruoantuotanto voidaan turvata lyhyellä aikavälillä. Kriisitukia myönnettäessä tai ylipäätään maatalouspolitiikassa ei ole kuitenkaan kiinnitetty tarpeeksi huomiota siihen, miten kriisejä voitaisiin välttää tulevaisuudessa.
Suomessa maksetaan vuosittain kaksi miljardia euroa maataloustukia. Tämä on huomattava taloudellinen resurssi ja mahdollisuus, jonka käytöllä voidaan vaikuttaa siihen, miten ja millaista ruokaa tuotetaan.
Lyhyen aikavälin tuotannon säilyttämisen sijaan maatalouspolitiikan pitäisi tukea systeemin rakenteiden muuttamista ja edistää tukiriippuvuutta vähentäviä ratkaisuja. Samalla kun ruoantuotantoa tuetaan, säätelyllä tulisi määrittää rajat ruoantuotannon ympäristövaikutuksille. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi kotieläinten määrän alueellista rajoittamista tasoille, jotka mahdollistavat tehokkaan ravinteiden kierrätyksen.
Ei vain viljelijöiden vastuulla
Usein vastuu ruoantuotannon muuttamisesta sysätään viljelijöille. Alkutuotantoa vähemmälle huomiolle on jäänyt, mitä tuotetulle ruoalle tapahtuu sadonkorjuun jälkeen. Suurin osa alkutuotannosta jalostetaan elintarvikkeiksi ennen kuin ne päätyvät kuluttajille.
Maataloustuet ohjaavat alkutuotantoa, mutta elintarvikkeiden jalostuksen ohjaukselle ei ole vastaavia keinoja. Jalostuksen keskittyminen tulisi vähemmän kannattavaksi, jos maatalous- ja etenkin kotieläintuotanto jaettaisiin alueellisesti tasaisemmin.
Tämän lisäksi tarvitaan lisää paikallisia ja alueellisia yrityksiä, jotka haluavat luoda lisäarvoa jalostamalla paikallisia raaka-aineita. Tämä synnyttäisi uutta ruokakulttuuria uusien paikallisten omaleimaisten tuotteiden muodossa.
Oikea aika on nyt
Ruoantuotannon omavaraisuus on noussut viime vuosina kestävyyskeskustelussa yhä suurempaan roolin. Koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan alettua huomattiin, että ”jokapäiväinen leipä” ei välttämättä olekaan itsestäänselvyys, koska se on riippuvainen globaaleista tuotantoketjuista.
Sota aloitti jälkipuinnin siitä, olisiko länsimaiden pitänyt ottaa Venäjän uhka vakavammin jo aiemmin. Jälkiviisaana voidaan todeta, että vaikka vaaran merkit olivat nähtävissä, haluttiin pitää kiinni Venäjän-kaupan taloudellisista hyödyistä.
Vasta sota avasi silmät. Onko ruokajärjestelmän osalta käymässä samoin? Vaikka tiedämme nykyiset järjestelmän haasteet, emme ole toimineet sen mukaisesti, että nämä haasteet olisivat vakavia.
Toimet kohti kestävämpää ruoantuotantoa ja sitä edellyttävää rakennetta pitää aloittaa heti. Muutoksessa tarvitaan kaikkia ruokajärjestelmän osallisia.
Eemil Mäntynen
Tämän sisällön mahdollistaa Helsingin yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu
Tätä juttua ei ole vielä kommentoitu.