Suomessa on viime aikoina kuohunut toistuvasti tieteen ja tutkimusrahoituksen ympärillä. Joidenkin tahojen hyökkäävä arvostelu on kohdistunut erityisesti ihmistieteisiin.
Kohut ovat levinneet sosiaalisesta mediasta myös perinteiseen mediaan ja suuren yleisön tietoisuuteen. Aiheeseen on otettu kantaa pääkirjoituksia myöten. Hyökkäävimmissä kannanotoissa on ykskantaan kiistetty ylipäätään yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen tutkimuksen tieteellisyys.
Mutta mitä tiede itse asiassa on? Mikä yhdistää eri tieteitä, tekee niistä tiedettä ja erottaa ne näennäistieteestä? Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa keskeiseksi filosofian osa-alueeksi nykyaikana kehittynyt oppiala nimeltä tieteenfilosofia.
Tiedettä ei voi määritellä teknisistä lähtökohdista
Tutkimuksen tekemisen yksityiskohdat voivat poiketa merkittävästi eri tieteenaloilla. Esimerkiksi hiukkasfyysikon tarkempi ymmärrys tieteen tekemisestä ei välttämättä ole juuri avuksi vaikkapa aloittelevalle biologian tutkijalle, historioitsijasta puhumattakaan. Tieteenfilosofia ei otakaan kantaa itse tutkimuksen tekemisen yksityiskohtiin vaan tutkii tieteen yleistä olemusta.
Tieteenfilosofian itseoppineet harrastelijat vetoavat usein suosittuun, filosofi Karl Popperilta peräisin olevaan ajatukseen, että teorian täytyy olla havainnon avulla falsifioituva eli kumottavissa. Muussa tapauksessa se ei ole tiedettä.
Popperilainen määrittely-yritys on kuitenkin osoitettu kaikin puolin kestämättömäksi viimeistään 1970-luvun tieteenfilosofisessa keskustelussa. Silti se elää yhä omaa elämäänsä internetin keskustelupalstoilla.
Tieteestä ei tee tiedettä myöskään matemaattinen esitysmuoto tai toistetut kontrolloidut kokeet, vaikka näinkin on viime aikojen julkisessa keskustelussa väitetty. Niillä on omat paikkansa, mutta useissa tutkimusasetelmissa ne eivät ole tarkoituksenmukaisia tai edes mahdollisia.
Tieteen olemuksen täytyy siis olla muualla kuin esimerkiksi pelkästään numeroissa. Tieteellisyydelle ei nähtävästikään voida osoittaa mitään täsmällistä teknistä määritelmää. Populistisessa puheessa tieteellisyyden ehdot viritetään usein niin vaativiksi, ettei edes Darwinin ”Lajien synty”, luonnontieteen klassikko, kelpaisi tieteeksi.
Tieteen käsite onkin vääjäämättä jossain määrin sumea, ja sen myöntäminen mahdollistaa myös rakentavamman keskustelun tieteestä. On järkevämpää katsoa, mitä kaikkea tieteessä todellisuudessa tapahtuu, ja pyrkiä näiden havaintojen pohjalta luonnostelemaan jonkinlaista kuvaa tieteellisen tutkimuksen yleisistä piirteistä.
Ainoastaan tiedeyhteisö itse voi ratkaista mikä on tiedettä
Puhe tieteestä tuo ehkä monille mieleen tieteen varhaiset uranuurtajat, yksinäisyydessä tutkimustaan tekevät poikkeusyksilöt, kuten Galileo Galilein. Tällaiset mielikuvat jättävät kuitenkin tieteestä pimentoon jotain aivan keskeistä. Nykyaikaisessa tieteessä on kyse yhteisöistä.
Tiede on ennen kaikkea laajana järjestäytyneenä yhteisönä toteutettua todellisuuden eri osien kuvaamista ja selittämistä, joka perustuu keskeisesti järjestelmälliseen havainnointiin. Kehittyneelle tieteelle on olemuksellista sen sosiaalinen itseään korjaava mekanismi: tiedeyhteisön tutkijoiden jatkuvasti toinen toisiaan oikova keskinäinen kritiikki.
Yhdelläkään yksilöllä ei ole suoraa pääsyä totuuteen, mutta tutkijoiden kritiikki toistensa tutkimuksia kohtaan karsii virheitä ja riittämättömästi tuettuja oletuksia. Tämä prosessin kautta tiede voi lähestyä totuutta. Sitä onkin usein verrattu biologian luonnonvalintaan. Tieteellisestä tiedosta tekee luotettavinta saatavilla olevaa tietoa tämä sosiaalinen mekanismi – ei yksittäisen tutkijan nerokkuus tai jonkin pikkutarkan menetelmän noudattaminen.
Tieteen sosiaalinen mekanismi edellyttää, että tieteellinen keskustelu on vapaata. Tiedeyhteisön ulkopuolinen taho ei saa rajoittaa sitä. Jos näin tapahtuu, kyse ei ole enää tieteestä. Historiallisena esimerkkinä tällaisesta on kun Trofim Lysenkon ongelmallinen teoria korotettiin Neuvostoliiton viralliseksi biologian teoriaksi ja tieteellinen kritiikki sitä kohtaan tukahdutettiin. Neuvostobiologia taantui näennäistieteeksi.
Tieteen autonomian turvaamisen ja luotettavuuden näkökulmasta on kuitenkin huomattava, että tieteelle välttämätön kriittinen keskustelu on lopulta tiedeyhteisön sisäinen asia. Kritiikin täytyy olla tieteellistä ja noudattaa tieteellisen keskustelun pelisääntöjä. Tiedeyhteisö ja vain se arvioi, onko kritiikki perusteltua.
Tutkimukseen ja siihen liittyvään laajaan tutkimuskirjallisuuteen paneutumattomat ulkopuoliset arvostelijat eivät edistä tätä tieteen olemuksellista piirrettä. He voivat pikemminkin tutkijoita julkisesti pilkkaamalla vaientaa tieteentekijöitä ja olla näin juuri tieteen vapautta uhkaava ulkopuolinen voima.
Maailma ilman autonomisia ihmistieteitä olisi synkkä paikka
Kriittinen julkinen keskustelu on kohdistunut ennen kaikkea ihmistieteisiin ja jopa niiden tarpeettomuuteen.
Eikö rajalliset voimavarat voisi keskittää luonnontieteisiin?
Asiaa voisi lähestyä myös toisesta näkökulmasta. Voidaan vain kuvitella mitä seuraisi jos yhteiskuntaa, kulttuuria ja historiaa ei tutkittaisi kriittisen ja autonomisen tieteen ehdoilla. Uskomukset niistä perustuisivat silloin entistä enemmän yksinkertaistaviin ja yksipuolisiin populistisiin näkemyksiin tai jopa valheelliseen propagandaan ja salaliittoteorioihin.
Brexit, Trumpin valinta ja huolestuttava kehitys Unkarissa ja Venäjällä ovat tuoreita esimerkkejä siitä, mihin se voi johtaa. Autoritaariset hallinnot ja populistiset liikkeet pyrkivät toistuvasti rajoittamaan ihmistieteitä ja kirjoittamaan historiaa uudelleen. Ihmistieteellisellä tiedolla on selvästi merkitystä.
Sankarilliset yritykset johtaa vastauksia meitä pohdituttaviin yhteiskuntaa koskeviin kysymyksiin luonnontieteistä, kuten biologiasta, ovat osoittautuneet usein katteettomaksi fantasiaksi ja kaatuneet omaan mahdottomuuteensa. Ihmistieteellinen tutkimus tuottaa kaikessa epätäydellisyydessäänkin luotettavinta mahdollista tietoa tästä meille tärkeästä todellisuuden osasta.
Erityisesti ihmistieteiden tutkijat kuvataan populistisessa puheessa usein jonkin ideologiaan pohjautuvan valmiin ”oikeaoppisen” kannan lukinneeksi yksimielisten joukoksi. Kritiikin mukaan he pyrkivät vain puolustamaan yksipuolisesti valittua kantaansa ja taputtelevat toisiaan selkään tämän tekemisestä.
Totuus on jokseenkin päinvastainen. Tutkijan keskeisenä palkintona on saada kunniaa tiedeyhteisöltä. Sitä saa esittämällä jotain aidosti uutta ja erityisesti kumoamalla jonkin laajasti hyväksytyn teorian tai johtopäätöksen. Siksi tutkijat arvioivat toinen toistensa tuotoksia armottoman kriittisesti ja pyrkivät uutterasti löytämään niistä puutteita ja heikkouksia.
Ennen julkaistavaksi hyväksymistä tapahtuva muutaman asiantuntijan vertaisarviointi on vain pieni osa kokonaisprosessia. Sitä seuraa usein paljon laajempi tiedeyhteisön kriittinen keskustelu. Vain jos tutkimus kestää senkin tulematta laajalti hylätyksi, se voidaan lopulta liittää toistaiseksi osaksi kyseisen tieteenalan hyväksyttyä tietoa. Tieteen sosiaalinen mekanismi toimii myös ihmistieteissä. Se tunnistaa ja eliminoi virheitä – joskus hitaammin, joskus nopeammin.
Ihmistieteiden historia on vielä lyhyt, mutta kehitys on ollut nopeaa
On totta, että ihmistieteiden suunnalta on toisinaan kuultu erikoisia ja ongelmallisia filosofisia kannanottoja. On kuitenkin epäselvää, kuinka edustavia tällaiset yksittäiset omituisuudet ovat miljoonien tutkijoiden joukosta.
Tieteen sosiaalinen mekanismi suodattaa yhteisesti hyväksytystä tieteellisestä tiedosta pois kaikki tuollaiset yksilöiden omalaatuiset ajatukset. Tieteellisen tiedon subjekti on tavallaan tiedeyhteisö – ei yksittäinen tutkija. Siksi esimerkiksi viime vuosina yleistynyt tapa julkaista mediassa yksittäisen tutkijan tai tutkijaryhmän alustavia tuloksia tieteelliseksi tiedoksi kehystettynä on ongelmallista. Ne kun eivät ole käyneet läpi tiedeyhteisön sisäistä arviointia.
Toisaalta on hyvä tunnustaa, että monet ihmistieteet ovat vielä suhteellisen nuoria, ja tieteellisessä tiedossamme niiden alalla on vielä paljon epävarmuutta ja aukkoja. Ymmärryksemme esimerkiksi yhteiskunnan mekanismeista on kuitenkin jo kasvanut valtavasti viimeisten parin sadan vuoden aikana. Monia yksinkertaistavia ja virheellisiä uskomuksia on hylätty, ja tieto on eri tavoin täsmentynyt.
Itse kukin toivoo välillä, että tietäisimme ihmistieteiden tutkimista ilmiöistä ja kohteista enemmän. Se ei kuitenkaan ole mikään peruste vähätellä ja halveksua sitä tietoa, joka meillä jo on. Niin tekemällä pelikenttä vain luovutetaan salaliittoteorioille ja propagandalle.
Jonne Renvall
Tämän sisällön mahdollistaa Tampereen yliopisto.
Journalistinen päätösvalta on MustReadin toimituksella.
Tämä artikkeli on julkaistu Creative Commons CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
Keskustelu
Omat merkittävimmät ahaa-elämykseni ja uudet tutkimuskysymykset olen saanut siitä, kun ulkopuolinen kysyy miksi kysymyksen, tai jopa haastaa minut. Näin olen joutunut miettimään selkeät perustelut ja huomannut jopa aukkoja tiedoissani tai mielenkiintoisen uuden tutkimuskysymyksen.
Tieteen ja muun yhteiskunnan välinen keskutelu on merkittävä tiedettä tukeva voima, johon tutkijoilla tulee olla rohkaus antautua.