Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan yli miljoona yksinasuvaa vuonna 2016. Sinkkutalouksien määrä on ollut kasvussa erityisesti kaupungeissa. Perheettömät jäävät usein politiikassa huomiotta. Yksin asumiseen liittyy usein yksinäisyyttä, jolla voi olla ikäviä seurauksia.
Suomessa lähes kaikkiin juhlaperinteisiin liittyy perheen kanssa juhliminen. Joulu, ystävänpäivä ja pääsiäinen voivat nostaa yksinäisyyden tunteita kun useammat muut viettävät perhejuhlaa.
Perhe on suomalaisen yhteiskunnan perusyksikkö ja kivijalka, mutta entä jos perhettä ei ole? Entä jos ei koe mitään yhteenkuuluvuutta ympärillään olevien ihmisten kanssa? Entä jos on jo vuosia viettänyt aikaansa lähinnä yksin omassa asunnossaan syrjäytyen? Ketään ei tulla kotoaan hakemaan ja jokainen on oman onnensa seppä?
Ennen presidentinvaaleja Yle haastatteli muutamia henkilöitä, jotka eivät äänestä. Yksi heistä oli Airi Tuominen, joka kertoi äänestämättömyyden syyksi sen, että poliitikot ajavat liian usein vain perheiden asioita.
”Vaaleista ja vuosikymmenestä toiseen lisätään perheiden hyvinvointia ja jätetään yksin asuvien asiat hoitamatta. Eriarvoisuus kasvaa”, Tuominen kommentoi.
Airi Tuominen osui mielestäni aivan oikeaan. Poliitikkojen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota yksinasuvien ongelmiin, kuten siihen, että elämä on yksin taloudellisesti kalliimpaa ja usein yksinäisempää.
Yksinasuminen ei väistämättä tarkoita yksinäisyyttä, mutta usein nämä kulkevat käsi kädessä. Yksinäisyys heikentää elämänlaatua ja voi johtaa muihin ongelmiin.
Sosiaali- ja terveyspolitiikan professorin Juho Saaren mukaan yksinäisyys heikentää suomalaisten hyvinvointia ja terveyttä voimakkaammin kuin mikään yksittäin tekijä.
Lasten ja nuorten yksinäisyyttä selvittänyt Mielenterveysseura toteaa, että ”yksinäisyys alentaa itseluottamusta ja lisää riskiä muun muassa tunne-elämän ongelmiin, kuten masennukseen ja ahdistukseen sekä käytöksen häiriöihin”.
Yksinäisyys loistaa poissaolollaan
Helsinkin on yksineläjien kaupunki. Siitä huolimatta vain pari kuntavaaliehdokasta otti reilusti yksinasujat teemakseen. Vihreiden uutta nousevaa sukupolvea edustavat Maria Ohisalo ja Joonas Kolehmainen saattoivat kerätä kuntavaaleissa hyvät äänimäärät todennäköisesti siksi, että nostivat yksinasujien asiat vaaliteemoikseen.
Jokainen politiikkaa seuraava muistaa, miten paljon perheiden asioita tuotiin esiin kuntavaaleissa. Perhearvojen ja talouden korostaminen on toiminut monissa vaaleissa, mutta puolueidenkin olisi syytä herätä yleistyvään ongelmaan.
Washington Postin mukaan yksinäisyys on Euroopassa kasvava ilmiö, “piilotettu epidemia”. Lehden mukaan työväenpuolueen kansanedustajan Jo Coxin murhan kautta britit alkoivat ymmärtää yksinäisyysongelman merkityksen toden teolla. Coxin murhaaja oli yksinäinen susi, joka kärsi mielenterveysongelmista ja kannatti uusnatseja.
Britanniassa oivallettiin, että yksinäisyyteen pitää puuttua politiikalla. Yksinäisyysministeri Tracey Crouch alkaa ratkoa yksinäisyydestä johtuvia ongelmia.
Coxin tärkein teema politiikassa oli yksinäisyys. Yksinäisyysministeri Crouch on korostanut, että Coxin työtä on jatkettava.
Britanniassa hallitus aloittaa useita hankkeita, joiden tavoitteena on yksinäisyyden vähentäminen. Myös rahoitusta suunnataan toiminnan järjestämiseen eri ikäisille ihmisille.
Pitäisikö Suomessakin nimittää yksinäisyysministeri tai ainakin kiinnittää enemmän huomiota yksinäisyyden aiheuttamiin ongelmiin?
Suomessa esimerkiksi SPR, Helsinki Missio, Me-säätiö, Pelastakaa lapset ry ja vammaisjärjestöt toimivat yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Tämä on kuitenkin kolmannen sektorin toimintaa, jota julkisilla rahoilla tuetaan, mutta enemmänkin voisi tehdä.
Haetko ystäviä vai yleisöä?
”Onko yksinäisyys terveysepidemia?” sosiologian professori Eric Klinenberg kysyi The New York Timesin kirjoituksessaan perjantaina.
Ainakin terveyttä yksinäisyys heikentää. Epidemia voi olla turhan populistinen sana tässä yhteydessä, mutta kansalaisten terveyteen pitäisi kiinnittää huomiota paljon laajemminkin. On selvää, että erilaisten sairauksien ennaltaehkäisy on edullisempaa kuin sairauksien hoitaminen. Ihmisillä pitäisi olla ensisijaisesti itsellä vastuu oman terveytensä ylläpitämisestä, mutta yhteiskunta voi siinä myös tukea nykyistä enemmän.
Klinenbergin mukaan yksinäisyys ei kuitenkaan ole terveysepidemia. Hänen mukaansa miljoonat ihmiset kärsivät epäsosiaalisuudesta. Osasyynä tähän hän pitää sosiaalista mediaa, jossa ihmisellä voi olla tuhansia kavereita tai seuraajia.
Some-keskustelut ovat jo menneet suurelta osin julkisilta palstoilta pienempiin suljettuihin ryhmiin esimerkiksi Facebookissa ja WhatsAppissa, osin vihapuheen ja heikon keskustelun laadun takia. Tämä aiheuttaa kuplautumista, mutta ei välttämättä ole pelkästään huonoa kehitystä. Uskon, että ihmiselle on paljon terveellisempää keskustella hyvässä hengessä ja kokea kuuluvansa johonkin joukkoon kuin joutua sosiaalisessa mediassa väittelemään täysin eri kannalla olevien kanssa.
Olen kuitenkin samaa mieltä professori Klinenbergin kanssa, että some-kontaktit eivät silti korvaa vanhanaikaista ystävyyttä, jota rakennetaan kasvotusten.
Yksinäisyyden tunnustaminen yhteiskunnalliseksi ongelmaksi olisi oiva vaaliteema, mutta kaikkein tärkeintä olisi, että ihmiset saataisiin kohtaamaan toisensa aidosti ja empaattisesti.
