Liveblogaus: Pandemia ja kehittyvien maiden kammottavat valinnat plus saako koronan tartuttaa vapaaehtoisiin lääketieteen nimissä?

• Jaa artikkeli X:ssä

Blogi

Heikki Pursiainen

Ekonomisti

LA 11.4. klo 18:30

Intia ja kehittyvien maiden kammottavat pandemiavalinnat

En sitten aivan onnistunut pitämään lupaustani päivittäisestä blogauksesta pääsiäisloman aiheuttamien kiireiden keskellä. Palaan päivän tauon jälkeen kuitenkin nyt aika synkällä ja tärkeällä aiheella.

Suomen poliittinen johto on joutunut tekemään vaikeita valintoja koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi. Voimakkaat torjuntatoimenpiteet ovat johtaneet syvään talouskriisiin, jonka seurauksena monet suomalaiset tulevat köyhtymään merkittävästi. Torjuntatoimien vaihtoehtona olisi kuitenkin ollut sietämätön ihmishenkien menetys.

Kehittyvissä maissa niin päättäjien kuin tavallisten ihmistenkin kohtaamat valinnat ovat kuitenkin vielä paljon ankarampia. Valtio ei kerta kaikkiaan pysty takaamaan kaikille hengissä pysymiseen riittävää toimeentuloa lockdownin aikana. Ihmisten on pakko lähteä kotoa elättääkseen itsensä ja perheensä. Valinta ei siis ole ihmishenkien ja köyhtymisen välillä, vaan ihmishenkiä menetetään joka tapauksessa.

Tällaisten valintojen edessä on esimerkiksi Intia, joka on määrännyt 1,3 miljardia asukastaan eristykseen, tai kuten sitä pandemia-ajan slangilla kutsutaan, lockdowniin.

Kehitystaloustieteilijät Debraj Ray, Sreenivasan Subramanian ja Lore Vandewalle pohtivat taloustieteellisen tutkimuskeskus CEPRin politiikkapaperissa ja sen sisarkolumnissa, mitä Intiassa pitäisi ja voidaan tehdä ihmisten suojelemiseksi pandemialta.

Miksei lockdown onnistu Intiassa?

Ray, Subramanian ja Vandewalle eivät pidä lockdownia käytännössä mahdollisena politiikkana Intiassa. He luettelevat tähän useita syitä. Intiassa merkittävä osa ihmisistä elättää itsensä lyhytaikaisissa työsuhteissa, joten eristäytyminen merkitsee välitöntä toimeentulon menetystä. Puolet Intian tuotannosta tuotetaan epävirallisella sektorilla, jossa tapahtuva taloudellinen toimeliaisuus on valtion ulottumattomissa. Tämän sektorin on myös mahdotonta siirtyä nopeasti internetiin. Kolmanneksi, monien intialaisten säästöt ovat täysin riittämättömiä edes kolmen viikon poissaoloon työstä.

Näistä syistä ihmisten on mahdotonta tulla toimeen eristyksissä ilman valtavia julkisia tulonsiirtoja. Intian valtiolla ei kuitenkaan ole ollut kykyä ja / tai halua riittäviin tulonsiirtoihin.

Tämä on se tilannekuva, jonka pohjalta Ray, Subramanian ja Vandewalle määrittelevät peruskriteerit, jotka Intian koronapolitiikan pitäisi toteuttaa. Ensiksi, politiikkatoimien täytyy olla käytännössä toteuttamiskelpoisia, toisin kuin täydellinen lockdown. Toiseksi, on vältettävä torjuntatoimia, jotka tuhoavat ihmisten toimeentulon. Kolmanneksi, hengissä selviämisen kannalta välttämätöntä eristyksestä poistumista ei saa kriminalisoida. Neljänneksi, valtion on viestittävä torjuntatoimista ja niiden päämääristä uskottavasti ja yksiselitteisesti.

Vaikeiden valintojen vaikeaa politiikkaa

Näiden peruskriteerien nojalla Ray, Subramanian ja Vandewalle esittävät Intialle politiikkaa, jossa 20–40-vuotiaiden sallitaan näin halutessaan työskennellä kodin ulkopuolella. Vanhusten suojelu jätettäisiin suureksi osaksi mutta ei kokonaan perheiden itsensä huolehdittavaksi. Heti kun vasta-ainetestejä on saatavilla, työssäkäyviä alettaisiin testata laajamittaisesti.

Ray, Subramanian ja Vandewalle puhuvat avoimesti suositustensa hyvistä puolista ja kovista inhimillisistä kustannuksista. He toteavat, että 20–40-vuotiaiden työskentely mahdollistaa sen, että perheiden sisällä jotkut perheenjäsenet voivat harjoittaa toimeentulon kannalta välttämätöntä elinkeinotoimintaa. Vastuu vanhuksista on heidän omilla perheenjäsenillään, joka lisää todennäköisyyttä, että heistä huolehditaan kunnolla.

Politiikalla on myös hintansa. On epäselvää, kuinka monessa perheessä 20–40-vuotiaiden työssäkäynti riittää kaikkien, myös vanhempien ihmisten elättämiseen. Kirjoittajat myös myöntävät avoimesti, että heidän ehdotuksensa lisää kuolemien määrää täydelliseen lockdowniin verrattuna. He kuitenkin toteavat, ettei lockdown-politiikan intialaisten enemmistölle aiheuttamaa suunnatonta kärsimystä ja ihmishenkien menetystä voida sivuuttaa.

Ray, Subramanian ja Vandewalle toteavat myös, että heidän ehdottamansa politiikka tuo esiin yhteiskunnallisen epätasa-arvon. Ne, joilla on varaa ja säästöjä voivat suojautua koronan aiheuttamalta sairaudelta eristäytymällä kotiinsa. Köyhien on mentävä töihin ja riskeerattava oma ja vanhempien sukulaistensa henki. On tietenkin hyvä, että edes osa väestöstä pystyy eristäytymään, mutta erot ihmisten kohtaamissa vaihtoehdoissa ovat suuret.

Intian vaikeat valinnat tuovat tietenkin laajemmin esiin myös globaalit varallisuuserot. Joidenkin väitteistä huolimatta koronavirus ei ole tasapäistävä voima, joka osuu niin köyhään kuin rikkaaseenkin. Sen vaikutukset ovat hyvin epätasa-arvoisia, niin maiden sisällä kuin välilläkin.

Maailmassa on miljardeja köyhiä ihmisiä, jotka pandemia asettaa todella vaikeiden valintojen eteen. Köyhyyden vastainen taistelu on pandemian vuoksi entistäkin ajankohtaisempi, eikä se voi unohtua kun länsimaissa pohditaan niiden omia, valtavia taloudellisia ongelmia.

LA 11.4. klo 16:50

Pitäisikö koronavirus tartuttaa tahallaan vapaaehtoisiin, jos se nopeuttaa rokotteen kehittämistä?

Alkuun jo tutuksi tullut varoitus. Blogaukseni ei ole politiikkasuositus, vaan haluan vain tuoda esiin minusta mielenkiintoisen ja tärkeän keskustelunaiheen.

Monien asiantuntijoiden mielestä rokotteen kehittäminen on ainoa keino päästä lopullisesti eroon koronaviruksesta. Yleisten arvioiden mukaan rokotteen kehittämiseen kuluu kuitenkin noin 1–1,5 vuotta. Merkittävä osa tästä ajasta kuluu kliinisiin kokeisiin, joilla rokotteen tehoa ja turvallisuutta testataan.

Aikaavievimpiä ovat niin sanotut kolmannen vaiheen kokeet. Niissä rokotetta annetaan tuhansille ihmisille. Näitä ihmisiä seurataan sitten niin kauan, että voidaan havaita sairastuvatko he harvemmin kuin lumerokotetta saaneet, verrokkiryhmään kuuluvat ihmiset. On selvää, että tällaisen kokeen järjestäminen ja siihen liittyvä seuranta ovat aikaavieviä.

Yhtä selvää on, että jokainen hetki, jolla rokotteen kehittämistä voidaan nopeuttaa, vähentää sekä kuolonuhrien määrää että taloudellisia hyvinvointitappioita mahdollisesti hyvin merkittävästi.

Tämän vuoksi bioeetikko Nir Eyal ehdottaa yhdessä epidemiologien Marc Lipsitch ja Peter Smith kanssa kirjoittamassaan artikkelissa rokotteen kehittämisen nopeuttamista kokeilla, joissa terveitä ihmisiä altistetaan tahallaan koronavirukselle. Eyal valottaa ajatuksiaan hyvin myös tässä artikkeliin liittyvässä Nature-lehden haastattelussa.

Ehdotus kuulostaa tietysti ensi kuulemalta varsin kolkolta. Tutkijat perustelevat ehdotustaan kuitenkin huolellisesti ja se on keskustelun arvoinen.

Altistetaan nuoria ja terveitä tahallaan

Artikkelissa koejärjestely on kuvattu suhteellisen tarkasti, tyydyn tässä ylimalkaiseen kuvaukseen.

Ajatus on yksinkertainen. Kolmosvaiheen kliinisessä kokeessa aikaa kuluu, koska on odotettava, että rokotteen ja lumerokotteen saajat altistuvat koronavirukselle tavallisessa arkielämässään. Tähän voi mennä kauan, erityisesti jos voimassa on tehokkaita torjuntatoimia. Siksi koehenkilöitä joudutaan seuraamaan pitkähkö aika.

Asioita voidaan kuitenkin nopeuttaa suoraviivaisesti olemalla jättämättä asioita sattuman varaan ja sen sijaan altistamalla kaikki koehenkilöt tahallisesti virukselle.

Eyalin ja kumppanien järjestelyssä koehenkilöt olisivat vapaaehtoisia. Vapaaehtoiset eivät tietenkään aiemmin olisi sairastaneet koronaviruksen aiheuttamaa tautia. He olisivat terveitä aikuisia ikäryhmistä, joissa riski kuolla tai sairastua vakavasti on suhteellisen maltillinen, esimerkiksi 20–45-vuotiaita.

Altistuskokeen järjestäjät näkisivät runsaasti vaivaa, että koehenkilöt ymmärtäisivät tarkasti osallistumiseen liittyvät riskit.

Koehenkilöt, joita Eyal, Lipsitch ja Smith arvioivat tarvittavan satakunta, arvottaisiin sitten koeryhmään ja verrokkiryhmään. Koeryhmäläiset saisivat rokotekandidaattia ja verrokkiryhmäläiset lumerokotetta.

Rokotteen annettaisiin vaikuttaa niin kauan, että immuniteetti ehtisi kehittyä. Sitten koehenkilöt altistettaisiin virukselle, toisin sanoen heihin tartutettaisiin tauti tahallaan. Sitten toimittaisiin kuten missä tahansa kliinisessä kokeessa. Koeryhmän ja verrokkiryhmän eroja seurattaisiin huolellisesti rokotteen vaikutuksen havaitsemiseksi. Yksinkertaisimmillaan tämä siis tarkoittaa, että katsotaan kuinka paljon suurempi osa verrokeista sairastuu koeryhmään verrattuna.

Kokeeseen osallistuvat olisivat koko ajan valvotuissa olosuhteissa. He myös saisivat parasta mahdollista hoitoa sairauteen ja heillä olisi etuoikeus niukkoihin hoitoresursseihin, kuten hengityskoneisiin. Artikkelissa on kuvattu myös lukuisia muita koejärjestelyyn liittyviä turvatoimenpiteitä.

Miten altistusta voidaan perustella eettisesti?

Keskeinen eettinen perustelu on jo mainitsemani rokotteen kehittämisen nopeutuminen. Tahallinen altistaminen tarkoittaisi, että rokotteen tehon havaitsemiseen tarvittava seuranta-aika lyhenisi merkittävästi.

Altistuskokeen jälkeen tarvittaisiin kyllä vielä laajamittainen, tuhansia ihmisiä käsittävä koe, mutta kirjoittajien mukaan tähän liittyvää seuranta-aikaa voitaisiin lyhentää olennaisesti, koska rokotteen tehosta voitaisiin olla jo suhteellisen varmoja altistuskokeen perusteella.

Rokotekehityksen nopeuttaminen säästäisi ihmishenkiä ja vähentäisi taloudellisia hyvinvointitappioita merkittävästi. Mutta onko ihmisten tahallinen altistaminen vakavan sairauden, jopa kuoleman riskille tässä jalossakaan tarkoituksessa eettistä?

Ehdotuksen tekijät väittävät, että on. He vertaavat vapaaehtoisia palavaan rakennukseen lähetettäviin pelastajiin, eläviin elinluovuttajiin ja vapaaehtoisesti koronaviruksen vastaiseen taisteluun terveydenhuollossa osallistuviin ihmisiin. Kysymys on heidän mukaansa ihan samanlaisesta vapaaehtoisesta riskinotosta muiden puolesta.

Tällaisia tahalliseen altistukseen perustuvia kokeita myös järjestetään koko ajan, eli ajatus ei ole mitenkään täysin uusi.

Ehdotuksen tekijät luettelevat myös kuusi seikkaa, jotka lieventävät järjestelyyn liittyviä eettisiä kysymyksiä. Ensimmäinen on se, että vapaaehtoiset valitaan suhteellisen alhaisen riskin ikäryhmistä. Toiseksi, jos rokote toimii, se voi myös suojata osaa osallistujista sairaudelta.

Kolmanneksi, jos rokotetta ei kehitetä, suuri osa ihmisistä, myös kokeeseen osallistuvista vapaaehtoisista, saa kuitenkin tartunnan jossakin vaiheessa. Neljänneksi vapaaehtoiset voidaan valita ryhmistä tai alueilta, joissa riski saada tartunta joka tapauksessa on suuri. Näin tahallinen altistus vain aikaistaa joka tapauksessa saatavaa tartuntaa joillakin kuukausilla.

Viidenneksi, kuten jo mainitsin, vapaaehtoiset saisivat parhaan mahdollisen saatavilla olevan hoidon ja olisivat etuoikeutettuja niukkoihin hoitoresursseihin. Kuudenneksi, siinä vaiheessa kun koe on ajankohtaista järjestää, tarjolla voi jo olla riskejä alentavia lääkkeitä tai hoitoja.

Näistä syistä Eyal ja kumppanit katsovat, että altistukseen perustuva koe voidaan tutkimuseettisistä näkökohdista järjestää, kun saatavat hyödyt ovat niin mittavia.

Mainitsemassani Naturen haastattelussa Eyal muuten myös sanoo, että ei periaatteessa vastusta sitä, että itsensä vapaaehtoisesti altistaville maksettaisiin tuntuva palkkio. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että koronavirusrokotteen tapauksessa palkkion maksaminen ei kenties olisi tarkoituksenmukaista.

Kuten sanottua, tämä kirjoitus ei ole politiikkasuositus.

Koronarokotteen kehittämisessä panokset ovat kuitenkin niin korkeat. että altistuskokeita ei minusta voi sivuuttaa keskustelematta. Olisikin kiinnostavaa kuulla MustReadin viisaiden lukijoiden samoin kuin kliinisen tutkimuksen asiantuntijoiden näkemyksiä aiheesta.

PE 10.4. klo 19:35

Pitääkö valtion ryhtyä kriisiyritysten omistajaksi: Niku Määttäsen vastauksia

Perheeni on pääsiäislomalla ja häiritsee jatkuvasti keskittymistäni liveblogaukseen erilaisilla vaatimuksillaan. Pyrin kuitenkin päivittämään blogiin edes jotain päivittäin, aiheitahan riittää pyhistä huolimatta.

Pyydän teitä, harvat lukijani, siis pitämään odotukset tavanomaistakin matalammalla.

Eilen kirjoitin Helsingin yliopiston, Aallon ja Hankenin yhteisen taloustieteellisen tutkimuskeskuksen Helsinki GSE:n tuoreesta raportista. Melko pessimisesti otsikoidussa ”Talouspolitiikka koronakriisin alkuvaiheessa” –raportissa Helsinki GSE:n tutkijaryhmä antaa runsaan joukon suosituksia talouspoliittisille päätöksentekijöille.

Kiinnitin eilisessä päivityksessäni huomiota yhteen niistä. Tutkimusryhmä suosittelee, että jos suuria yrityksiä joudutaan tukemaan julkisilla varoilla, tuen on syytä olla oman pääoman ehtoista lainan tai vastikkeettoman suoran tuen asemesta. Oman pääoman ehtoinen tuki tarkoittaa siis, että valtio ryhtyy omistajaksi tai melkein omistajaksi tuettavaan yritykseen. Viittaan tältä osin eiliseen päivitykseen.

Eilisessä päivityksessä esitin myös muutamia minua kiinnostavia tähän liittyviä kysymyksiä.

Helsinki GSE:n makrotaloustieteen professori Niku Määttänen vastasi ystävällisesti minulle ja tarkensi raportissa esitettyjä suosituksia. Määttänen kannattaa muuten panna seurantaan, hän on laaja-alainen ja kiinnostava talouden asiantuntija.

Määttäsen vastaus selvensi asiaa ainakin minulle merkittävästi. Jos ymmärrän oikein, Määttäsen mukaan oman pääoman ehtoinen rahoitus / valtion omistajaksi ryhtyminen tulee kysymykseen tilanteessa, jossa suuri yritys ei enää saa lainaa markkinoilta. Tämä tarkoittaa, että sillä on niin pahoja ongelmia, että valtionkaan antama laina ei auta.

Näin ollen, mikäli valtio haluaa tukea yritystä, vaihtoehtona ovat lähinnä suora tuki, siis ilmainen raha tai sitten oman pääoman ehtoinen rahoitus.

Jälkimmäinen on veronmaksajille parempi diili, koska jos yritys onnistutaan pelastamaan, veronmaksajat saavat ainakin osan rahoistaan takaisin. Esimerkiksi jos oman pääoman ehtoinen rahoitus annetaan niin, että valtio ryhtyy yrityksen omistajaksi, pelastetun yrityksen osakkeet voidaan myydä ja saada näin tukivaroja takaisin.

Tämä vastasi joihinkin kysymyksiini, osa jäi edelleen voimaan. Nämä koskevat kuitenkin enemmän poliittisia päätöksentekijöitä kuin Määttäsen kaltaisia asiantuntijoita:

Nähdäänkö koronakriisin edetessä tilanteita, joissa valtio ryhtyy kriisiyrityksen omistajaksi? Millä hinnalla ja ehdoilla valtio ryhtyy hommaan jos ryhtyy? Millä aikataululla ja ehdoilla valtio mahdollisesti luopuu omistuksistaan kriisin jälkeen?

Kuten sanottua, yritän palata viimeistään huomenna pyhistä huolimatta!

TO 9.4. klo 21:30

Pitääkö valtion ryhtyä omistajaksi yrityksissä, joita se tukee koronan vuoksi?

Helsingin yliopiston, Aalto-yliopiston ja Hankenin yhteinen taloustieteellinen tutkimusyksikkö Helsinki GSE on lähtenyt näyttävästi mukaan tukemaan päätöksentekijöitä koronaviruksen aiheuttaman talouskriisin voittamisessa. Helsinki GSE on perustanut ”tilannehuoneen”, jossa tarkoitus on ilmeisesti tuottaa reaaliaikaisia analyysejä pandemian ja sen torjuntatoimien taloudellisista vaikutuksista viranomaisrekisteriaineistoja hyödyntämällä.

Aloite on kiinnostava ja palaamme varmaankin MustReadissa asiaan, kunhan tilannehuoneesta saadaan ensimmäisiä julkisia raportteja.

Helsinki GSE:n mukaan tilannehuone toimii tiiviissä yhteistyössä talousvaikuttaja, työelämäprofessori Vesa Vihriälän johtaman talousviisaiden ryhmän kanssa. Mainitsin ryhmän täällä liveblogissa muutama päivä sitten, ja ihmettelin miedosti sen ikä- ja sukupuolijakaumaa.

Toivoin talousviisaiden joukkoon sukupolvenvaihdosta, jotta taloustieteen aktiivitutkijoiden tieto olisi saatu koronakriisin hoitajien käyttöön. Kenties tilannehuoneyhteistyö toimii kanavana, jota pitkin akateemisen uransa aktiivivaiheessa olevien tutkijoiden tieto kanavoituu vanhojen viisaiden miesten raadille.

Tilannehuoneen käynnstämisen lisäksi Helsinki GSE julkaisi myös hyödyllisen asiakirjan ”Talouspolitiikka koronakriisin alkuvaiheessa”. Asiakirja sisältää ansioituneista tutkijoista koostuvan kirjoittajaryhmän talouspoliittisia suosituksia kriisin alkuvaiheen hoitamiseksi.

Mitään järisyttävän uutta asiakirjasta en nopealla lukemisella löytänyt, mutta se on hyvin kirjoitettu ja selvästi argumentoitu. Johdonmukaisuuden nimissä valitan vähän kirjallisuusluettelon puutetta.

Valtio omistajaksi tukemiinsa yrityksiin

Jos ja kun jatkan liveblogaamista, otan varmaan puheeksi muitakin ryhmän suosituksia, mutta kävin tänään mielenkiintoista keskustelua niistä yhdestä. Keskusteluun osallistui useita viisaita henkilöitä, kuten GSE:n professori Niku Määttänen, ETK:n johtaja Jaakko Kiander ja tässä liveblogissa aiemminkin esiintynyt SAK:n pääekonomisti Ilkka Kaukoranta.

Tutkijaryhmä sanoo nimittäin, että suuria yrityksiä, kuten pörssiyhtiöitä tulisi tukea (sikäli kun niitä pitää tukea) oman pääoman ehtoisella rahoituksella. Samaa on ehdottanut myös Kaukoranta.

Oman pääoman ehtoinen rahoitus kuulostaa ehkä tylsältä, mutta ei ole. Suoraviivaisin tapa, jolla valtio voi tarjota oman pääoman ehtoista rahoitusta yritykselle on ryhtyä sen omistajaksi. Tämä voi tapahtua esimerkiksi valtiolle suunnatun osakeannin avulla, jossa valtio siis sijoittaa rahoja yhtiöön ja tulee sen omistajaksi.

Tässä järjestelyssä siis veronmaksajat auttavat vaikeuksiin joutunutta yritystä antamalla sille lisää pääomaa, mutta vastineeksi nykyisten omistajien omistus laimenee ja veronmaksajat saavat siivun kaikista (mahdollisista) tulevista tuotoista.

Oman pääoman ehtoisen rahoituksen ei kuitenkaan tarvitse olla osakeanti, eikä valtion siis tarvitse välttämättä tulla osakkeenomistajaksi muiden joukkoon. Valtio voi tarjota oman pääoman ehtoista rahoitusta myös muunlaisilla tavoilla.

En ole asiantuntija, mutta ymmärtääkseni tässä on kysymys siitä, että valtio antaa yritykselle lainaa ehdoilla, jotka antavat valtiolle väliaikaisesti omistajan tapaan osuuden yrityksen tulevista tuotoista tai sitten laina on tietyissä olosuhteissa vaihdettavissa omistukseen.

Veronmaksajien ottama riski ja mahdolliset tuotot muistuttavat siis oman pääoman ehtoisen rahoituksen tapauksessa omistajan, eivät lainanantajan tilannetta.

Otan viisautta vastaan ja tarkennan tätä mielelläni lukijapalautteen perusteella.

Joka tapauksessa siis Suomen johtavat akateemiset ekonomistit ehdottavat, että valtio tukee suuria yrityksiä tavalla, joka vähintäänkin muistuttaa niiden omistajaksi ryhtymistä. Perustelu tälle on se, että oman pääoman ehtoinen rahoitus ei lisää yrityksen velkataakkaa, mutta ei toisaalta ole suora lahjoitus omistajille, kuten vastikkeeton suora tuki.

Viisauteni ei riitä ehdotuksen taloustieteellisen perustan syvälliseen arviointiin. Tutkijaryhmä ei myöskään esitä suositusasiakirjassaan sille kovin tarkkoja perusteluja. Suositus on kuitenkin ilmeisen vakavasti otettava, ja jään kiinnostuneena seuraamaan tilannetta.

Minua kiinnostavat ainakin seuraavat asiat:

1. Ottaako valtio onkeen ehdotuksista ja ryhtyy tukemaan joitakin yrityksiä oman pääoman ehtoisella rahoituksella?
2. Miten tukien kohteet valikoidaan, pitääkö niiden esimerkiksi olla konkurssin partaalla?
3. Miten yritykset itse suhtautuvat tällaiseen rahoitukseen?
4. Miten tarkkaan ottaen valtio toteuttaa oman pääoman ehtoisen rahoituksen, eli ryhtyykö se omistajaksi joihinkin suuryrityksiin?
5. Millä hinnalla valtio ryhtyy omistajaksi, jos se ryhtyy omistajaksi?
6. Jos valtio ryhtyy omistajaksi, mitä se tekee omistuksilleen kriisin jälkeen? Myykö se ne heti kun se on jollakin tavalla järkevää, vai jääkö se omistajaksi?

Uskon, että MustReadin lukijoilla on tähän liittyen paljon tietoa ja mielipiteitä, kuulen niitä mielelläni.

Ke 8.4. klo 21:25

Ovatko torjuntatoimien aiheuttamat kustannukset pandemian vai valtion syytä?

Törmäsin pari päivää sitten mielenkiintoiseen keskusteluun siitä, ovatko pandemian torjuntatoimien yrittäjille aiheuttamat haitat valtion vai pandemian syytä.

Keskustelun keskushahmona oli entinen sosiaalidemokraattisten ministerien erityisavustaja, entinen OECD:n erityisasiantuntija ja seuraamisen arvoinen Twitter-influensseri Aleksi Kalenius.

Kalenius väitti vastaan sekä vihreiden entiselle puheenjohtajalle Touko Aallolle että viestintäalan konkarille Jouko Marttilalle, jotka kumpikin olivat sitä mieltä, että valtion on korvattava pandemian torjuntatoimista yrityksille koituvia vahinkoja.

Sekä Aalto että Marttila perustelivat vaatimuksiaan sillä, että valtio on päättämällä torjuntatoimista tehnyt yritysten liiketoiminnasta mahdotonta, ja sen velvollisuus on korvata tästä aiheutuneet vahingot.

Kaleniuksen vastaväite taas oli, että yrityksille aiheutuvat vahingot ovat pandemian itsensä, eivät valtion torjuntatoimien aiheuttamia. Koska valtio ei ole aiheuttanut vahinkoja, ei sillä ole mitään korvausvelvollisuuttakaan. Valtion mahdollisesti yrityksille maksamat avustukset eivät ole korvauksia sen omista toimista, vaan viruksen aiheuttamista vahingoista.

Kumpi on oikeassa? Aalto ja Marttila, jotka väittävät vahinkojen syyksi torjuntatoimia, vai Kalenius, joka sanoo niiden olevan viruksen aiheuttamia? Onko sillä edes väliä?

Jäin miettimään asiaa, ja jaan nyt nämä keskeneräiset mietteeni teidän kanssanne, uskolliset lukijani.

Rebekka Ravintoloitsijan pandemia

Ajatellaan kuvitteellista yhteiskuntaa, jossa asuu sata ihmistä. Kaikki 99 muut ovat ihan samanlaisia, mutta sadas asukas on erilainen. Hän on Rebekka Ravintoloitsija, jolla on nimensä mukaisesti yhteiskunnan ainoa ravintola.

Yhteiskuntaa kohtaa pandemiakriisi.

Jos pandemialle ei tehdä mitään, se aiheuttaa runsasta tuhoa, niin taloudellista kuin inhimillistäkin. Sanotaan vaikka, että tästä seuraa jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle keskimäärin 100 hyvinvointiyksikön suuruinen kustannus.

En viitsi sanoa 100 euron, koska en halua juuri nyt keskustella elämän ja terveyden tilastollisen arvon ilmoittamisesta rahassa. Viittaan aiempaan asiaa koskevaan päivitykseeni.

Koska yhteiskunnassa on sata jäsentä, hoitamattoman pandemian hyvinvointikustannus on koko yhteiskunnan tasolla 10 000 yksikköä.

Paikallinen hallitus ryhtyy kuitenkin tarmokkaisiin torjuntatoimenpiteisiin. Oikea-aikaisilla liikkumis- ja muilla rajoituksilla pandemian aiheuttama hyvinvointitappio saadaan laskettua kymmenesosaan, eli yhteiskunnan tasolla 1 000 yksikköön.

Hallituksen torjuntatoimenpiteiden järkevyydestä ei siis mitenkään tarvitse keskustella. Ne vähentävät pandemian aiheuttamia kärsimyksiä ja menetyksiä olennaisesti. Tarkemmin sanottuna toimet tuottavat 9 000 yksikön suuruisen hyvinvoinnin lisääntymisen.

Kustannukset jakautuvat kuitenkin epätasaisesti. Kaikki muut 99 asukasta hyötyvät toimenpiteistä myös henkilökohtaisesti, mutta Rebekka Ravintoloitsijalle käy huonommin.

Torjuntatoimet nimittäin koostuvat Rebekan ravintolan sulkemisesta. Ravintolan sulkeminen väliaikaisesti lopettaa taudin leviämisen ja pelastaa suuren osan väestöstä tartunnalta.

Sanotaan vaikka, että muut 99 asukasta kohtaavat pandemian pysähtymisen vuoksi enää vain vähän yli kahdeksan yksikön suuruisen tappion. He siis menettävät hyvinvointia rajoittamattoman pandemian aiheuttaman 100 yksikön sijasta vain vähän yli kahdeksan yksikköä. Yhteensä 99 muun asukkaan hyvinvointitappio on siis enää vain 800 euroa.

Rebekan kohtaama kustannus nousee ravintolatoiminnan lakkaamisesta johtuvien tappioiden vuoksi 200 yksikköön.

Kuten sanottua, yhteensä yhteiskunnallinen kustannus saadaan siis painettua 1 000 yksikköön, ja kaikkien muiden kohdalla kustannus vähenee alle kymmenesosaan myös yksilötasolla.

Rebekan kustannukset sen sijaan lisääntyvät torjumattomaan, vapaana riehuvaan pandemiaan verrattuna 100 yksiköllä, koska hän menettää elinkeinonsa, vaikka terveys säilyykin aiempaa suuremmalla todennäköisyydellä.

Välivaroitus: Esimerkki on teoreettinen!

Ehkä on syytä antaa välivaroitus.

Tarinaa ei pidä ottaa liian vakavasti. En missään tapauksessa halua väittää, että ravintoloitsijat ovat jotenkin pandemian torjunnan pahimpia tai ainoita kärsijöitä.

Pandemiasta ja sen torjuntatoimista kärsivät monet muutkin, osa luultavasti paljon enemmän kuin ravintoloiden omistajat. Mieleen tulevat esimerkiksi vanhukset ja muut riskiryhmään kuuluvat samoin kuin koronapotilaiden kanssa työskentelevät terveydenhuollon ammattilaiset.

Kustannukset myös vaihtelevat väestöryhmittäin, toimialoittain, ikäryhmittäin ja niin edelleen, samoin kuin näiden ryhmien sisällä tavalla, joka tekee kustannusten jakautumisen arvioinnista todellisuudessa vaikeaa. Jotkut saattavat jopa hyötyä pandemiasta.

Pandemian ja sen torjunnan yhteiskunnallisten kustannusten ja hyötyjen arviointi edellyttää myös arvopäätelmiä siitä, miten erilaisten ihmisten hyvinvointia arvotetaan. Eri ihmiset voivat päätyä eri arvioihin.

Esimerkin luvut ovat tuulesta temmattuja, eivätkä viittaa mihinkään todelliseen.

Tarkoitukseni ei siis ole ottaa kantaa siihen, miten kustannukset todellisuudessa yhteiskunnassa jakautuvat, vaan valottaa Kaleniuksen, Aallon ja Marttilan kiistan aihetta teoreettisella tasolla.

Varoitus päättyy ja pohdinta jatkuu.

Torjuntatoimet aiheuttavat Rebekalle menetyksen

Kerrataan vielä luvut. Torjuntatoimenpiteet tuottavat kaikille muille paitsi Rebekalle yli 90 yksikön hyödyn, kun heidän menetyksensä pienenevät 100 yksiköstä noin kahdeksaan. Kaikki he siis kärsivät edelleen pandemiasta, mutta paljon vähemmän kuin ilman torjuntatoimia.

Rebekka yksin menettää hyvinvointia vapaasti riehuvaan pandemiaan verrattuna, peräti kokonaisen 100 yksikön verran. Ilman toimia hän olisi kärsinyt vain saman 100 yksikköä kuin muut, mutta nyt kustannus on 200.

Palatakseni Kaleniuksen, Aallon ja Marttilan väittelyyn, minusta voidaan hyvin sanoa, että tässä tilanteessa Rebekan 100 yksikön menetys johtuu nimenomaan valtiovallan määräämistä torjuntatoimenpiteistä, ei pandemiasta.

Kuten Kalenius aivan oikein toteaa, pandemia aiheuttaa kustannuksia yrittäjille torjuntatoimenpiteistä riippumatta. Ilman torjuntatoimia Rebekka olisi kohdannut saman 100 yksikön menetyksen kuin kaikki muutkin. Siksi torjuntatoimien aiheuttama menetys ei olekaan hänen koko 200 yksikön kustannuksensa, vaan vain sulkemisen aiheuttaman 100 lisäyksikön suuruinen.

Tuon 100 lisäyksikön on kuitenkin luontevaa ajatella olevan seurausta torjuntatoimista, ei pandemiasta.

Onko tuolla nyt hirveästi väliä?

En siis voi yhtyä Kaleniuksen analyysiin. Osan sulkemaan joutuvien yrittäjien kustannuksista voidaan siis hyvinkin katsoa johtuvan torjuntatoimista itse pandemian sijasta. Onko näin, riippuu toki siitä, millaisia menetyksiä pandemia olisi aiheuttanut yrittäjille, jos torjuntatoimet olisivat olleet lievempiä.

Näin voi siis olla, vaikka torjuntatoimet kokonaisuutena olisivat hyödyllisiä ja tarpeellisia.

En kuitenkaan ole varma onko tämä edes olennaista asiaan liittyvien tulonjaollisten oikeudenmukaisuuskysymysten näkökulmasta. Olennaisempaa kuin se, katsotaanko Rebekan huonon diilin johtuvan politiikkatoimista vai taudista on se, että diili tosiaan on huono.

Koko yhteiskuntaa valtavasti hyödyttävien torjuntatoimien kustannukset pannaan nimittäin suureksi osaksi Rebekan maksettavaksi vain sen takia, että hän sattuu olemaan ravintoloitsija. Rebekka harjoittaa tavanomaisissa olosuhteissa kaikkia hyödyttävää liiketoimintaa, joka hänen epäonnekseen on nyt väliaikaisesti haitallista ja pakko sulkea.

Sulkeminen hyödyttää kaikkia, mutta sen kustannukset kohdistuvat ylivoimaisesti eniten Rebekkaan. Oikeudenmukaisuusnäkökulmasta tämä kustannusten kohdistumisen epäsuhta on minusta olennaista, ei kirjanpito siitä mikä johtuu pandemiasta ja mikä torjuntatoimista.

Rebekan tarinan opetus

Rebekan tarina on hyvin yksinkertainen, monella tavalla liian yksinkertainen. Siinä on kuitenkin ihan tärkeä opetus. Myös todellisuudessa kokonaishyvinvoinnin kannalta järkevienkin torjuntatoimien kustannukset kohdistuvat hyvin epätasaisesti eri ihmisiin ja yrityksiin.

Vaikka kaikki hyötyvät siitä, että pandemia ei leviä, eri ihmiset voivat joutua maksamaan hyödyistä hyvin erilaisen hinnan. Palveluyrittäjä toki hyötyy yhtä lailla kuin virkamies siitä, ettei pandemia leviä, ehkä jopa virkamiestä enemmän. Koska hän joutuu sulkemaan yrityksensä, hän osallistuu kuitenkin torjuntatoimien kustannuksiin työssään jatkavaa virkamiestä enemmän.

On siis täysin mahdollista, että hänestä tulee torjuntatoimien nettomaksaja. Ei siksi ole täysin tuulesta temmattua sanoa, että osa yritystoiminnan menettämisen kustannuksesta on nimenomaan torjuntatoimien, ei pandemian aiheuttamaa.

Yksi tapa ajatella yrityksen sulkemista on verrata sitä ilmastotuhoa aiheuttavan työpaikan häviämiseen. Tavallisissa olosuhteissa hyvinvointia lisäävän ravintolaliiketoiminnan nettohyöty on pandemian aikana väliaikaisesti negatiivinen, koska tartuntojen aiheuttama haitta on ravintola-aterioiden arvoa suurempi.

Siksi ravintola kannattaa sulkea, aivan kuin liikaa hiilidioksidia tuotannon arvoon nähden tuottava työpaikka on syytä lakkauttaa. Erona on vain, että ilmastolle haitallinen työ kannattaa lopettaa pysyvästi, koska sen haitta ylittää hyödyt pysyvästi.

On selvää, että myös lakkautettavan työpaikan haltija hyötyy siitä, että katastrofaalinen ilmastonmuutos vältetään. En silti sanoisi, että työpaikkansa menettävälle työntekijälle koituva kustannus ja kärsimys johtuvat ilmastonmuutoksesta eivätkä ilmastonmuutoksen torjunnasta. Tämä olisi nähdäkseni kaleniuslainen analyysi tilanteesta ja siihen on minusta vaikea yhtyä.

Ennen kaikkea tämä ei minusta ole olennaista asian tulonjakoeettisessä arvioinnissa. Kysymys on siitä, pidetäänkö oikeudenmukaisena sitä, että työpaikkansa menettävä ihminen joutuu osallistumaan ilmastonmuutoksen torjunnan kustannuksiin enemmän kuin ne, jotka työskentelevät joillakin muilla toimialoilla.

Minä sanoisin itse, että on epäoikeudenmukaista sälyttää kaikkia hyödyttävien ilmastotoimien kustannus kokonaan sellaisten ihmisten kannettavaksi, jotka epäonnekseen ovat töissä saastuttavassa työpaikassa. Juuri tämän epäoikeudenmukaisuuden välttämisestä on kysymys hallitusohjelmassakin julistetussa ”oikeudenmukaisessa siirtymässä” hiilineutraaliin yhteiskuntaan.

Sama analyysi koskee minusta myös sulkemaan joutuneita palvelualan yrittäjiä ja heidän työntekijöitään. Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että heidän pitäisi kantaa kokonaan kustannus kaikkia muitakin hyödyttävästä yritystoiminnan väliaikaisesta lopettamisesta vain siksi, että he sattuvat toimimaan tartuntoja levittävällä toimialalla.

Huomautan vielä lopuksi, että yritysten tukemisessa pandemian aikana ei tietenkään ole pelkästään tai edes ensisijaisesti kysymys siitä, millainen kustannusten jakaminen olisi jossakin mielessä reilua tai oikeudenmukaista, vaan asiaan liittyy runsaasti taloudellisia tehokkuuskysymyksiä.

Ravintoloitsijalle kannattaa antaa ehkä antaa julkista tukea sen vuoksi, että hän ei mene konkurssiin vaan hän voi jatkaa kannattavaa liiketoimntaa heti, kun se on taas yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Tukeminen voi siis olla järkevää, vaikka ravintoloitsijan reilua kohtelua ei edes ajateltaisi.

Lisää yritysten tukemiseen liittyvistä taloudellisista kysymyksistä voi lukea esimerkiksi tästä tuoreesta Helsinki GSE:n talouspoliittisesta raportista.

Ti 7.4. klo 19:55

Suomen Akatemia ja hankejohtajien kummallinen politiikkasuositus

Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston sivuilla julkaistiin tänään melko yllättävä asiakirja.

”Politiikkasuositukseksi” nimetyssä asiakirjassa neuvoston rahoittamien tutkimusryhmien ja -ohjelmien johtajat ottavat kantaa pandemian jälkihoitoon. Johtajat, jotka ovat kaikki ansioituneita tutkijoita, vaativat, että jälkihoidon ”tulee olla kestävän kehityksen mukaista”.

Suosituksessa otetaan kantaa laajoihin kysymyksiin, kuten pandemian jälkeiseen energia-, liikenne- ja maatalouspolitiikkaan. Asiakirjan esittämissä näkemyksissä ei sinänsä ole mitään uutta, niin perinteinen kuin sosiaalinen mediakin ovat täynnä siinä esitettyjä muodikkaita näkemyksiä.

Niiden esittäminen tutkimukseen perustuvana politiikkasuosituksena on kuitenkin minusta kummallista.

Millainen on tutkijan politiikkasuositus

Itse ajattelen, että tutkijoiden tuottaman tieteelliseen tutkimukseen perustuvalla politiikkasuosituksella on muutamia selkeitä tunnuspiirteitä. Nämä tunnuspiirteet erottavat politiikkasuosituksen muun tyyppisistä lausumista ja asiakirjoista, kuten esimerkiksi mielipidekirjoituksista tai poliittisista julistuksista.

Luettelen seuraavaksi kolme tällaista tunnuspiirrettä. Kerron sitten, miksei Akatemian sivuilla julkaistu kirjoitus mielestäni ole tutkimustietoon perustuva politiikkasuositus, vaan jotain muuta.

Ensimmäinen tunnuspiirre on se, että sekä tavoitteet että suositeltavat keinot on määritelty selkeästi. Tutkijan antaman politiikkasuositus on aina ehdollinen. Jos tavoite on A, ja rajoitteet ovat B, niin paras politiikka on (tutkimukseen liittyvä epävarmuus huomioiden) C.

Tavoitteet on tärkeää kertoa selkeästi, koska ne tulevat aina tieteen ja tutkimuksen ulkopuolelta. Tutkijoillahan ei ole mitään etuoikeutettua näkökulmaa siihen, mikä on tärkeää ja mitä politiikalla pitäisi tavoitella. Tiede ei kerro, mitkä ovat oikeita ja arvokkaita päämääriä.

Tämä on jokaisen meidän itse omalta kohdaltamme päätettävä. Demokraattinen prosessi ja poliittinen kamppailu määräävät sen, mitkä kilpailevista tavoitteista omaksutaan.

Tutkija voi siis tutkijana kertoa vain, mitkä toimenpiteet hänen mielestään parhaiten edistävät tiettyjä, tutkimuksen ulkopuolelta tulleita tavoitteita annettujen rajoitteiden puitteissa.

Hänellä on toki täysi oikeus osallistua keskusteluun myös siitä, mitkä tavoitteet pitäisi valita. Tällöin hän esiintyy kuitenkin vain valistuneena kansalaisena muiden valistuneiden kansalaisten joukossa.

Hänen kannanottonsa eivät tällöin ole politiikkasuosituksia, vaan mielipiteitä tai poliittisia julistuksia.

Kuulostaa ilmeiseltä, mutta yhtä tärkeää on kertoa selvästi, mikä on suositeltava politiikkatoimenpide. Tutkimukseen perustuva politiikkasuositus on hyödytön, jos sen johtopäätös on, että ”lainsäädäntöä on kehitettävä” tai että ”politiikkaa on suunnattava uudelleen”.

Tällainen epämääräinen johtopäätös ei myöskään missään kiinnostavassa mielessä perustu tutkimukseen, koska ”lainsäädännön kehittämistarpeen olemassaolo” ei ole mikään tutkimushypoteesi. Yhdenkään tutkimuksen tuloksena ei ole, että jotain pitäisi kehittää, vaan jokin tietty puute lainsäädännössä, joka pitäisi korjata. Tutkimustieto koskee spesifejä, ei epämääräisiä asioita.

Toinen tutkijan antaman politiikkasuosituksen tunnusmerkki on se, että se perustuu kiinteästi ja läpinäkyvästi tutkimukseen. Tutkimustietoa ei tietenkään ole vain yhdenlaista. Politiikkasuositukset voivat pohjautua yhtä lailla empiiriseen seuranta- tai kokeelliseen tutkimukseen, teoreettisiin tuloksiin, laadulliseen tutkimukseen ja niin edelleen.

Olennaista on se, että suosituksen tutkimusperusta on tuotu esiin selkein viittauksin ja lähteistyksin, niin että suosituksen lukijalle ei jää epäselväksi mihin tuloksiin se nojautuu. Alkuperäisiin tutkimuksiin liittyvät varaumat ja epävarmuudet, samoin kuin niistä suosituksiin johtava päättelyketju heikkouksineen ja vahvuuksineen tuodaan esiin hyvässä politiikkasuosituksessa.

Näistä kahdesta mainitsemastani politiikkasuosituksen piirteestä seuraa usein kolmas. Hyvät politiikkasuositukset ovat usein kohteeltaan suhteellisen rajattuja. Tutkimus harvoin antaa yksiselitteisiä vastauksia laajoihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, sellaisiin kuin mikä on hyvä työmarkkinajärjestelmä tai millainen on paras hyvinvointivaltio.

Näihin vastaaminen edellyttää yleensä vahvaa teoreettis-aatteellista visiota. Tutkijalla saattaa hyvinkin olla tällainen visio, mutta se harvoin perustuu kokonaan tutkimustuloksiin. Tieteellisen tutkimuksen avulla pystytään useimmiten vastaamaan luotettavasti vain suhteellisen rajattuihin kysymyksiin.

Siksi laajoja visioita tai perustavanlaatuisia yhteiskunnallisia uudistuksia esittäessään tutkija astuu useimmiten ulos tutkijanroolistaan jo mainitsemakseni valistuneeksi, poliittisia päämääriä ajavaksi kansalaiseksi muiden joukkoon. Kuten sanoin, tässä ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin, tutkijataustaiset poliitikot ovat usein tavanomaista kiinnostavampia. Otetaan vaikka vasemmalta esimerkiksi Anna Kontula (vas) ja oikealta Juhana Vartiainen (kok).

Tutkijan esittämä visio tai uusi yhteiskuntamalli ei kuitenkaan siis useimmiten ole politiikkasuositus, vaan poliittista puhetta.

Ei olla liian oikeauskoisia

Ennen kuin joku hermostuu, pari rauhoittavaa sanaa. Tutkijat ovat ihmisiä ja politiikkasuositukset inhimillistä toimintaa. Kukaan ei tietenkään voi erottaa tutkijaminäänsä ja kansalaisminäänsä toisistaan täydellisesti. Kaikki politiikkasuositukset ovat tekijöidensä tuotteita ja heijastavat myös tekijänsä aatteita.

Kuten taisin joskus mainita MustReadissakin, ymmärrän hyvin, että suurta osaa tutkijoista ajaa tutkijan urallaan jokin aatteellinen tavoite. Köyhyystutkijat haluavat lopettaa köyhyyden, tasa-arvotutkijat haluavat edistää tasa-arvoista yhteiskuntaa ja lääketieteen tutkijat ihmisten terveyttä.

Olisi omituista vaatia, että tutkijoiden pitäisi häivyttää kokonaan nämä jalot tavoitteensa politiikkasuosituksia esittäessään.

Kenties tähän on syytä myös lisätä, että pidän ilmastonmuutoksen pikaista torjuntaa välttämättömänä ja kiireellisenä. Tämä täysin tieteeseen perustuva tavoite on pidettävä mielessä myös pandemiakriisin jälkihoidossa, aivan kuten tutkimusryhmien johtajat esittävät. Kritiikkini ei siis koske sitä, joten denialistit älkööt vaivautuko retweettaamaan!

Olen kriittinen juuri koska kysymys on niin tärkeästä asiasta ja tarkkuus on tärkeää.

Suopeastikin arvioituna asiakirja on epämääräinen ja heijastelee johtajien omia poliittisia näkemyksiä

En siis suinkaan halua esittää liian ankaria vaatimuksia politiikkasuosituksille tai niitä antaville tutkijoille. Päinvastoin, pyrin soveltamaan esittämiäni kolmea politiikkasuosituksen vaatimusta suopeasti tutkijoiden suosituksia arvioidessani.

Suopeastikaan tulkittuna asiakirja ei täytä mitään esittämistäni tutkimukseen perustuvan politiikkasuosituksen tunnuspiirteistä.

Siinä ei ensinnäkään esitetä selkeitä tutkimusperäisiä ratkaisuja selkeisiin ongelmiin. Kestävä kehitys ei ole sellainen selkeä tavoite, johon pääsemiseen tutkimus voisi antaa kiinnostavia ratkaisuja. Parhaimmillaankin se on kokoelma löyhästi määriteltyjä hyviä asioita. Jotta tutkimus voisi esittää niihin ratkaisuja, nämä hyvät asiat täytyy määritellä tarkasti, asettaa tärkeysjärjestykseen keskenään ja muiden hyvien asioiden kanssa ja hajottaa koko asia tutkimukselle alttiisiin osakysymyksiin.

Tutkimusryhmien johtajat myös näyttävät ottavan vahvasti kantaa siihen, millaisia oikeiden yhteiskunnallisten tavoitteiden pitäisi olla. He kertovat, että hallitusohjelmassa on jo ”tunnistettu keskeisiä kestävän kehityksen tavoitteita, joista tulee pitää kiinni”. Syntyy käsitys, että hallitusohjelma on johtajille mieleen, vaikka siellä ei vielä olekaan kaikkia heille tärkeitä asioita.

Jos näin on, tämä mielipide nauttii täyttä kunnioitustani, mutta se ei tietenkään perustu mihinkään tutkimukseen vaan tutkimusryhmäjohtajien omiin poliittisiin tavoitteisiin ja mieltymyksiin.

Tutkimusryhmä kertoo myös, että sen ehdottamilla toimilla voidaan edistää ”oikeudenmukaista siirtymää kohti kestävää kehitystä”. En usko, että kovin moni vastustaa oikeudenmukaisuutta tai kestävää kehitystä, mutta tämä johtuu tietenkin siitä, että eri ihmiset tulkitsevat näitä käsitteitä aivan eri tavalla.

On mahdotonta antaa tutkimukseen perustuvaa politiikkasuositusta siitä, miten kestävä kehitys saavutetaan oikeudenmukaisesti määrittelemättä ensin tarkasti, mitä oikeudenmukaisuudella tarkoitetaan ja millaisia hyvinvoinnin siirtoja eri ihmisryhmien välillä pidetään oikeudenmukaisina.

Ehdotetut keinot ovat yhtä epämääräisiä kuin tavoitteet. Pandemian jälkihoidossa johtajien mukaan ”investoinneille ja tuille tulee asettaa ehtoja, jotka varmistavat, että ne tukevat hiilineutraalin yhteiskunnan luomista”. ”Maatalouspolitiikkaa on suunnattava uudelleen”, ruokajärjestelmän monipuolisuuden ”merkitys on tunnistettava”, tiedon saatavuutta on edistettävä ja niin edelleen. Suuntaaminen, tunnistaminen ja edistäminen eivät ole politiikkatoimenpiteitä vaan hallintoslangia.

”Energiajärjestelmän murrosta vähähiiliseen suuntaan voidaan edistää tukemalla samalla suomalaisen liiketoiminnan elinvoimaisuutta”, johtajat väittävät sen enempää sanomatta mitä ihmettä tämä sanokaamme leveällä pensselillä maalaava lausunto tarkoittaa, siis tuulivoiman edistämisen lisäksi.

Kenties erikoisin  ”politiikkasuositus” koskee päätöksentekojärjestelmän uudistamista.

”Kriisitilanteiden edellyttämien uusien päätöksentekotapojen täytyy perustua laajapohjaiseen demokraattiseen harkintaan. Poikkileikkaavat haasteet korostavat hallinnon ja organisaatioiden rajoista riippumatonta ongelmanratkaisukykyä, mikä edellyttää uudenlaista monenvälisen yhteistoiminnan osaamista sekä uusia vallan jakamisen ja vastuunoton käytäntöjä”.

Vau, kuulostaa hienolta, mutta mitä ihmettä tuo tarkoittaa ja miten ihmeessä tämä painajaismainen konsulttikielen ryöpsähdys on muka tieteeseen perustuva politiikkasuositus?

Missä tutkimusviittaukset, missä tutkimustulokset?

Toinen mainitsemani tutkimukseen perustuvan politiikkasuosituksen tunnusmerkki on sen kiinteä ja läpinäkyvä suhtautuminen tutkimukseen. Johtajien julistuksessa ei ole yhtään tutkimusviittausta eikä lainkaan lähdeluetteloa. Siinä on vain linkkejä johtajien johtamien hankkeiden kotisivuille.

On siis mahdotonta tietää, mihin tieteellisiin tutkimustuloksiin annetut suositukset perustuvat. Osa väitteistä ei nähdäkseni mitenkään voi perustua tutkimustuloksiin.

”Käynnissä oleva poikkeustila on osoittanut ruuantuotannon omavaraisuuden kriittisen merkityksen”, johtajat väittävät. Minusta poikkeustila ei ole osoittanut mitään tuollaista, koska väite ei kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. Globaali kaupankäynti vahvistaa, ei heikennä kriisinkestävyyttä.

Omaa näkemystäni tärkeämpää on kuitenkin se, että ei varmasti ole olemassa tieteellistä tutkimusta jossa epidemiasta saatuun tietoon nojautuen osoitettaisiin, että ruuantuotannon omavaraisuuden merkitys Suomelle on ”kriittinen”. Kukaan ei yksinkertaisesti ole ehtinyt tutkia pandemian opetuksia, eivätkä pandemian maailmankauppaa koskevat vaikutukset ole edes ehtineet toteutua.

Johtajaryhmä toteaa myös: ”Liikkumisrajoitukset ovat vähentäneet liikenteen päästöjä ja puhdistaneet ilmaa erityisesti suurkaupungeissa, mikä osoittaa, että vähentämällä fossiilisia polttoaineita käyttävää liikennettä voidaan saavuttaa sekä terveys- että ilmastohyötyjä”. En kerta kaikkiaan voi ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa. Kaikki mahdolliset tulkinnat kuulostavat aivan hupsuilta.

Sanovatko johtajat, että liikkumiskielto osoittaa, että kieltämällä liikkuminen voidaan vähentää hiilidioksidipäästöjä? Tämä on itsestään selvästi totta, mutta ei tietenkään kerro mitään siitä, mikä olisi normaaliolosuhteissa järkevää liikennepolitiikkaa. Kieltämällä hyödyllisiä ja tärkeitä asioita voidaan toki vähentää päästöjä, mutta siinä ei ole mitään järkeä.

Vai tarkoittavatko johtajat, että liikkumisen kieltäminen on osoittautunut jossakin mielessä hyväksi tavaksi vähentää päästöjä? En voi uskoa, että tämä olisi mahdollista.

Liikkumiskiellon terveysvaikutukset ovat vielä ihmeellisempi väite. Miten ihmeessä liikkumisrajoitukset ovat osoittaneet, että vähentämällä liikennettä voidaan saavuttaa terveyshyötyjä, elleivät nämä terveyshyödyt liity tarttuvan kulkutaudin estämiseen?

Myöhemmin samassa yhteydessä johtajat puhuvat kävelemisen ja pyöräilyn edistämisestä, joten ehkä he tarkoittavat, että liikkumiskiellon terveysvaikutukset tulevat tätä kautta. Pitäisin yllättävänä, jos liikkumiskielto osoittautuisi tässä suhteessa terveyttä edistäväksi, mutta kaikki on mahdollista.

On kuitenkin selvää, ettei johtajien näkemys siitä, että liikkumiskielto ”osoittaa” päästö- tai terveyshyötyjä, perustu mihinkään tieteelliseen tutkimukseen. Ei vielä ole, eikä voi ollakaan olemassa mitään tutkimusta liikkumiskiellon vaikutuksista ihmisten terveyteen.

Miten tahansa asiaa tulkitsee, johtajien näkemys ei kuulosta vakuuttavalta ja tuntuu mahdottomalta, että sitä tukisi jokin tieteellinen tutkimus.

Korostan, että pidän itse liikenteen hiilidioksidipäästöjen vähentämistä välttämättömänä ja uskon, että bensiinikäyttöisen autoilun vähentäminen on siinä olennaista. En vain tajua, miten liikkumiskielto antaisi lisätietoa tähän liittyvistä politiikkavalinnoista.

Tarvitaan myös ihan tavallisia politiikkasuosituksia

Ehkä nämä esimerkit riittävät vaatimattomassa liveblogauksessa kertomaan, miksi strategisen neuvoston tutkimushankkeiden johtajien politiikkasuositus ihmetyttää. Se vaikuttaa enemmän julistukselta kuin tiukasti tutkimukseen perustuvalta politiikkasuositukselta.

Minulla ei ole mitään tällaisia julistuksia vastaan, ja toivotan tutkijat panoksellaan tervetulleiksi mukaan julkiseen keskusteluun siitä, mikä nyt on tärkeää.

Suomen Akatemian sivuilla julkaistavat politiikkasuositukset eivät ehkä kuitenkaan ole ihanteellinen paikka julistuksille. Sillä näinä aikoina tarvitaan kipeästi myös vähemmän korkealentoisia, mutta selkeitä toimenpiteitä suosittelevia tieteeseen perustuvia suosituksia. Myös siitä, miten ilmastonäkökulma otetaan huomioon, kun epidemian aiheuttamasta talouskriisistä yritetään nousta.

Ma 6.4. klo 15:11

Onko nyt tahditonta puhua koronan jälkeisestä ajasta?

Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli valtiovarainministeri Katri Kulmunin (kesk.) laaja haastattelu. Haastattelussa Kulmuni sanoi, että hallitusohjelman taloudellinen pohja on pudonnut. Tämän vuoksi suunniteltuja menolisäyksiä ei voida toteuttaa ja jo toteutettujakin saatetaan joutua perumaan. Kulmuni sanoi myös, että rakenteellisia uudistuksia – kuten työelämän reformeja – joudutaan tekemään suunniteltua enemmän.

Kaikki eivät ilahtuneet valtiovarainministerin leikkaus- ja uudistuspuheista. Esimerkiksi SAK:n pääekonomisti Ilkka Kaukoranta piti Kulmunin ulostuloa huonosti ajoitettuna:

Onkin aika mielenkiintoinen kysymys, milloin on oikea aika aloittaa poliittinen keskustelu koronakriisin jälkeisen ajan vaikeista julkistaloudellisista kysymyksistä. Ymmärrän yhtäältä varsin hyvin Kaukorantaa.

Ammattiyhdistysliike on omasta näkökulmastaan osoittanut isänmaallista joustavuutta esimerkiksi suostumalla väliaikaisiin työehtojen heikennyksiin ja tukemalla yleisemmin hallitusta vaikeassa tilanteessa.

Tämän vuoksi Kaukoranta ja muut ay-liikkeen edustajat ovat kenties vastavuoroisuuden nimissä odottaneet, että hallituksen piirissä pidättäydytään puhumasta ay-liikkeelle vaikeista työmarkkinauudistuksista ja leikkauslistoista.

Hallitus on tavanomaista vahvemmassa asemassa myös siinä mielessä, että ay-liikkeen kuten kaikkien meidän muidenkin on vaikea esittää vastalauseita hallituksen politiikalle tilanteessa, jossa opponointi tulkitaan helposti epälojaalisuudeksi kriisin kanssa kamppailevaa hallitusta kohtaan.

En toki väitä, että näin on, mutta epäsuopeasti tai epäluuloisesti tulkittuna Kulmunin puheet voidaan nähdä yrityksenä hyödyntää koronan aiheuttamaa tilannetta poliittisesti.

Poikkeustilan vuoksi hallituksen valtaoikeudet ovat lisääntyneet merkittävästi, ihmisten perusoikeuksia on rajoitettu ja kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuuksia on supistettu. On selvää, että hallituksen on oltava todella tarkkana, miten se toimii tällaisessa tilanteessa. Kaukoranta toteaa tämän:

Kuten sanottua, ymmärrän Kaukorantaa. Toisaalta on kuitenkin selvää, että poliittista keskustelua akuutin kriisin jälkeisestä talouspolitiikasta on pakko käydä pian. Vaikeat päätökset ovat edessä viikkojen tai kuukausien kuluttua, eivät jollakin etäisellä pitkällä aikavälillä.

Onkin vaikea sanoa, mikä on oikea tapa toimia. Oma tuntumani on kuitenkin, että avoimen poliittisen keskustelun käyminen mahdollisimman pian olisi parempi vaihtoehto kuin vaikeneminen. Keskustelu edellyttää kuitenkin hienotunteisuutta hallituksen taholta. Sen on kyettävä ottamaan vastaan kritiikkiä, eikä se saa hyödyntää ihmisten isänmaallista tunnetilaa tai poikkeusolosuhteita poliittisten päämääriensä ajamiseen.

Ma 6.4. klo 15:11

Akateeminen talousblogi is back plus Tuomas Pekkarinen koulujen sulkemisen vaikutuksista.

Aalto-yliopiston ylläpitämä Akateeminen talousblogi oli pitkään Suomen talousblogien ehdoton ykkönen. Viime aikoina se on vähän hiljentynyt ja julkaisutahti harventunut. Äsken ilmestyi kuitenkin professori Marko Terviön koronavirusepidemiaa ja päätöksentekoa epävarmuuden vallitessa käsittelevä erittäin kiinnostava blogaus.

Tarkoittaako tämä Akateemisen talousblogin paluuta tiheämpään julkaisuun? Toivotaan niin!

Suosittelen vielä toistakin kiinnostavaa taloustieteilijän blogausta. Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATTin tutkimusprofessori Tuomas Pekkarinen kirjoittaa siitä, miten koulujen sulkeminen voi tutkimustiedon perusteella vaikuttaa oppimistuloksiin.

Ma 6.4. klo 15:10

Mikä lama on oikea vertailukohta koronalamalle?

Aika moni on nyt vaatinut, ettei epidemian aiheuttaman laman jälkihoidossa toistettaisi 1990-luvun laman virheitä. Näin ovat tehneet esimerkiksi sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) ja sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo:

Kyselin Twitterissä ihan aidosti, en vain retorisesti, miksi pitäisi miettiä juuri 1990-luvun laman virheitä tuoreemman 2008 finanssikriisin virheiden sijasta. Sain paljon aika mielenkiintoisia vastauksia ja olin itse lähinnä kuunteluoppilaana, joten uskallan suositella ketjua.

Jaa ihmeessä myös oma näkemyksesi siitä, mitä oppeja koronalaman hoidossa pitäisi soveltaa!

Su 5.4. klo 20:24

Testaus ja todennäköisyyslaskenta – lukijapalautetta, varoituksia ja lisää kaikenlaista muutakin

Ajat ovat sellaiset, että olen pyrkinyt laittamaan teoreettisluonteisten blogausten yhteyteen varoituksen siitä, että ne eivät ole politiikkasuosituksia. Eilisestä Bayesin teoreemaa ja testausten todennäköisyyslaskentaa koskevasta postauksesta ne unohtuivat.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan: eilisen blogauksen tarkoitus oli valottaa testaukseen liittyviä teoreettisia kysymyksiä ja kertoa Bayesin teoreemasta. Tarkoituksena ei ollut vähätellä testauksen merkitystä tai ottaa kantaa testauksen käyttöön koronaviruksen torjuntapolitiikassa. Tarkoitus ei ollut myöskään sanoa, että testit ovat väistämättä epäluotettavia saati hyödyttömiä.

Sainkin asiaan liittyvää palautetta:

Näissä twiiteissä on tärkeitä pointteja. Käsittelen niitä vähän, mutta toistan varoitukseni. Tämänkin kirjoituksen tarkoituksena on valottaa testaamiseen liittyvää todennäköisyyspäättelyä, ei ottaa kantaa siihen millainen testausregiimi olisi näissä olosuhteissa paras mahdollinen.

Alkuperäinen todennäköisyys vaikuttaa

Eilisessä esimerkissä oletettiin, että testattava henkilö on poimittu satunnaisesti väestöstä. Todellisuudessa näin ei monestikaan ole. Testattavien henkilöiden tiedetään usein altistuneen tartunnalle, koska he ovat olleet tekemisissä tartunnan saaneiden henkilöiden kanssa. Heillä on myös saattanut olla koronavirukseen liittyviä oireita.

Näin ollen testattavan todennäköisyys olla vasta-ainepositiivinen on usein paljon korkeampi kuin väestössä keskimäärin. Tämä muuttaa testituloksen tulkintaa täysin olennaisesti.

Oletetaan vaikkapa, että testi otetaan henkilöltä, joka kuuluu väestöryhmään, jossa todennäköisyys olla positiivinen on etukäteisarviolta 25 prosenttia. Syynä korkeampaan lukuun voi olla tunnettu altistuminen tai oireiltaan koronan aiheuttamaa vastaavan taudin sairastaminen.

Nyt eilinen esimerkki näyttää aivan toiselta. Miljoonasta ihmisestä 250 000 on positiivisia ja 750 000 negatiivisia. 250 000 oikeasti positiivisesta 93,8 prosenttia eli noin 235 000 saa positiivisen testituloksen ja loput noin 15 000 väärän negatiivisen. Negatiivisista 750 000 taas 95,6 prosenttia saa oikean negatiivisen, joten vääriä positiivisia on noin 33 000.

Positiivisia testituloksen saajia on siis noin 268 000 ja heistä 33 000 tuhatta on vääriä positiivisia. Satunnaisesti valittu positiivisen testituloksen saaja on oikea positiivinen siis noin 87 prosentin todennäköisyydellä.

Tilanne on siis aivan toinen kuin eilisessä esimerkissä. Positiivinen testitulos antaa jo varsin suuren varmuuden siitä, että henkilö on oikeasti positiivinen.

Syy on selvä, henkilön todennäköisyys olla positiivinen oli jo alunperin paljon suurempi. Hänen tiedettiin kuuluvan väestöryhmään, jossa positiivisten osuus on 25 prosenttia 4,5 sijasta.

Mitä suurempi on etukäteisarvio henkilön todennäköisyydestä olla positiivinen, sitä vahvempi on varmuus positiivisen testin jälkeen.

Esimerkiksi jos etukäteistodennäköisyys on 50 prosenttia 25 sijasta, positiivisen testin saanut on oikeasti positiivinen jo 95 prosentin todennäköisyydellä.

Yleinen opetus on siis, että jos etukäteen on syytä olettaa ihmisen olevan suurehkolla todennäköisyydellä positiivinen, positiivinen testitulos vahvistaa tämän etukäteisolettaman huomattavaksi varmuudeksi.

Testauksen ei tarvitse olla täydellistä

Toinen tärkeä asia on, että vasta-ainetestauksessa ei tarvitse pyrkiä täydelliseen varmuuteen. Sen tarkoituksena on päästää ihmisiä työhön aiheuttamatta samalla epidemian kiihtymistä takaisin eksponentiaaliselle kasvu-uralle. Epätäydellinen testaus voi riittää tähän, jos sen avulla saadaan tartuttavien liikkeellä olevien ihmisten määrä tarpeeksi alas.

Se, millainen varmuus tähän riittää vaatii hienostuneempaa mallintamista kuin nämä minun pikku pohdintani. Yhtäältä etukäteisinformaation hyödyntäminen testaamalla todennäköisesti positiivisia ihmisiä ja toisaalta epätäydellisenkin testaamisen hyödyllisyys kuitenkin tarkoittavat, että eilisen blogauksen matematiikasta ei tarvitse tehdä liian synkkiä johtopäätöksiä.

Pahoittelut, jos nörtähtävä intoni antoi sellaisen kuvan!

La 4.4. klo 17:30

Pastori Bayes ja miksi tarkkakin vasta-ainetesti voi jättää ihmisen kovin epävarmaksi

Testaus on monien asiantuntijoiden mielestä avainasemassa koronaviruksen vastaisessa taistelussa. Testeillä voidaan pyrkiä selvittämään kahta eri asiaa. Yhtäältä voidaan testata onko ihmisellä virustartunta. Toisaalta voidaan testata onko ihmisen veressä viruksen vasta-aineita. Ihminen, jonka veressä on vasta-aineita, on sairastanut taudin.

Taudin jo sairastaneet saattavat olla immuuneja taudille ainakin väliaikaisesti, eivätkä he kenties tartuta muita. Tämä ei kuitenkaan ole vielä varmaa.

Jos on niin, että taudin sairastaneet eivät tartuta muita eivätkä voi itse saada tautia, vasta-ainetestejä voitaisiin ehkä käyttää näiden ihmisten vapauttamiseen karanteenista. Tämä edellyttää tietenkin, että testin avulla voidaan riittävän luotettavasti todeta, että vasta-aineita todella on veressä ja että ihminen on jo sairastanut sairauden.

Siksi oli merkittävä uutinen, että Yhdysvaltojen lääke- ja elintarvikeviranomainen FDA hyväksyi vähän aikaa sitten Cellex-nimisen yrityksen vasta-ainetestin.

Yhtiön testi tuottaa oikean positiivisen tuloksen 93,8 prosentin todennäköisyydellä. Toisin sanoen, jos ihminen on oikeasti positiivinen, testitulos on positiivinen 93,8 prosentin todennäköisyydellä ja virheellinen negatiivinen tulos saadaan vain 6,2 prosentin todennäköisyydellä.

Vastaavasti tulos antaa oikean negatiivisen tuloksen 95,6 prosentin todennäköisyydellä. Toisin sanoen oikeasti negatiivisen testihenkilön testi antaa väärän positiivisen tuloksen vain 4,4 prosentissa tapauksista.

Tarkka testi, epätarkka tulos

Tarkkuus vaikuttaa ensi silmäykseltä aika hyvältä, mutta tosiasiassa tilanne on aika paljon monimutkaisempi.

Jos testiä aiotaan hyödyntää positiivisen tulosten saaneiden ihmisten vapauttamiseen karanteenista, olennaista on tietää kuinka suurella todennäköisyydellä vapauttaminen on oikea päätös. Toisin sanoen on tiedettävä kuinka suurella todennäköisyydellä positiivisen testituloksen saanut ihminen todella on sairastanut taudin.

Tätä taas ei voi suoraan päätellä siitä, kuinka suurella todennäköisyydellä testi antaa vääriä positiivisia tai negatiivisia tuloksia.

Asiaan kiinnitti huomiota esimerkiksi Oxfordissa työskentelevä epidemiologi Zachary Binney:

Binney toteaa ketjussaan, että positiivisen testituloksen saaneen henkilön todennäköisyys olla oikeasti positiivinen riippuu olennaisesti siitä, kuinka suuri osa koko väestöstä on positiivisia.

Jos taudin sairastaneita, oikeasti vasta-ainepositiivisia henkilöitä on vähän, positiivisesta testituloksesta ei suinkaan voida päätellä, että testattu henkilö on suurella todennäköisyydellä oikeasti positiivinen.

Esimerkiksi jos väestöstä 4,5 prosenttia on oikeasti positiivisia, todennäköisyys, että positiivisen testituloksen saanut henkilö on oikeasti positiivinen on vain 50 prosenttia.

Toisin sanoen, vaikka testi antaa oikean positiivisen tuloksen 93,8 prosentin todennäköisyydellä ja oikean negatiivisen 95,6 prosentin todennäköisyydellä, todennäköisyys sille, että henkilön päästäminen pois karanteenista testin perusteella on virhe, on silti peräti 50 prosenttia.

Tämä voi tuntua ensi kuulemalta kummalliselta.

Miljoona, miljoona testiä

Asia on varmasti osalle lukijoista tuttu tilastotieteen kurssilta. Tilastotieteen johdantokurssin asiat ovat kuitenkaan harvoin olleet yhtä ajankohtaisia ja kertaus on opintojen äiti. Pohditaan siis hetken aikaa, mistä onkaan kysymys.

Ehkä asiaa on helpointa ajatella tarkastelemalla kuvitteellista miljoonan ihmisen väestöä, vaikka tämä on tätä lukeville bayesiläisille (palaan tähän kohta) ideologisesti vierasta.

Oletetaan, että 4,5 prosenttia väestöstä on sairastanut taudin ja he ovat siis vasta-ainepositiivisia.

Toisin sanoen noin 45 000 ihmistä on positiivisia ja 955 000 ihmistä negatiivisia.

Mietitään, mitä tapahtuisi jos koko väestö testattaisiin. Taudin sairastaneessa 45 000 ihmisen väestöryhmässä 93,8 prosenttia eli noin 42 000 ihmistä saisi positiivisen tuloksen. Noin 3 000 oikeasti positiivisen ihmisen tulos olisi virheellisesti negatiivinen.

Suuremmassa 960 000 negatiivisen ihmisen porukassa oikean negatiivisen tuloksen saisi 95,6 prosenttia eli noin 918 000 ihmistä. Loput 42 000 saisivat väärän positiivisen tuloksen.

Toisin sanoen väestössä olisi oikeita positiivisia tuloksia noin 42 000 ja vääriä positiivisia suurin piirtein saman verran. Jos väestöstä siis valitaan satunnaisesti yksi positiivisen tuloksen saanut, kysymyksessä on noin 50 prosentin todennäköisyydellä yksi 42 000 oikeasta positiivisesta ja samalla 50 prosentin todennäköisyydellä yksi 42 000 väärästä positiivisesta.

Oikeasti koko väestöä ei tietenkään testata. Tarinan laskuoppi ei kuitenkaan ole mitenkään kiinni siitä.

Kun vain yksi satunnaisesti valittu henkilö testataan ja testitulos on positiivinen, tiedetään, että hän on yksi niistä, jotka koko väestöä koskevassa kuvitteellisessa testauksessa saisivat positiivisen tuloksen. Hän on siis joko yksi 42 000 kuvitteellisessa testauksessa oikean tai 42 000 väärän positiivisen saavista henkilöistä.

On täysin sattumanvaraista kuka hän heistä on, joten todennäköisyys, että hän kuuluu oikean positiivisen saavien porukkaan on 50 prosenttia.

Aivan kuten Binney sanoo twiitissään, todennäköisyys sille, että positiivisen testituloksen saanut ihminen on oikeasti positiivinen, on vain fifty-fifty.

Pastori Bayes pelastaa

Kysymys on siis siitä, että positiivisen testituloksen saanut henkilö voi kuulua kahteen ryhmään. Joko hän kuuluu siihen pieneen osaan negatiivisista, jonka testitulos on väärä positiivinen. Tai sitten hän kuuluu siihen valtaosaan positiivisista, joiden tulos on oikea positiivinen.

Näiden kahden ryhmän koot eivät kuitenkaan riipu vain testin ominaisuuksista, vaan väestön ominaisuuksista. Pieni osa isosta porukasta voi olla suurempi tai yhtä suuri kuin suuri osa pienestä.

Näin ollen jos ylivoimainen osa porukasta on negatiivisia, positiivisen testituloksen saaneiden joukossa väärien positiivisten osuus voi on suuri, vaikka testi tuottaisi niitä suhteellisen vähän.

Se, kuinka positiivisen testituloksen saaneiden todennäköisyys olla oikeasti positiivisia riippuu positiivisten väestöosuudesta, on kuvattu Binneyn ketjussa olevassa toisessa twiitissä olevassa kuviossa.

Pastori Bayesin kaava ja tilastotieteen ankara koulukuntakamppailu

Kuvion taustalla on yksi todennäköisyyslaskennan ja tilastotieteen perustuloksista, ns. Bayesin teoreema.

Bayesin teoreema kertoo, mikä on oikea tapa päivittää käsitystä testattavan henkilön todennäköisyydestä olla vasta-ainepositiivinen testin tuottaman informaation (eli signaalin) perusteella. Ennen testiä paras veikkaus sille, että testihenkilö on vasta-ainepositiivinen on koko väestön todennäköisyys, eli esimerkissä 4,5 prosenttia.

Positiivisen testituloksen tuottaman informaatiosignaalin jälkeen tuo todennäköisyys päivittyy ja nousee 50 prosenttiin.

Testi tuottaa siis paljon tietoa siinä mielessä, että käsitys henkilön vasta-ainepositiivisuuden todennäköisyydestä muuttuu merkittävästi. Muutoksen jälkeenkin epävarmuutta on kuitenkin vielä jäljellä huomattavasti.

Teoreema on hieno ja se on jokaisen todennäköisyyslaskennan alkeet ymmärtävän tajuttavissa. Muistan itse, kuinka lehtori Pyry-Matti Vasama opetti sen meille pihvejä ja kokkeja käsittelevällä esimerkillä. Siitä on niin kauan, että voin toki muistaa täysin väärinkin.

Pastori Bayes teoreemineen on muuten ollut tilastotieteilijöiden keskuudessa pitkäaikaisen koulukuntakiistan keskiössä. Tilastotieteilijät ovat jakaantuneet karkeasti kahteen koulukuntaan, bayesiläisiin ja frekventisteihin, joiden kiista on välillä ollut intohimoistakin.

Jos joku lukija ajattelee, että matematiikassa ja sen eri osa-alueilla ei esiinny koulukuntataisteluita, hän on väärässä. Bayesiläisten ja frekventistien kiista on näistä vain yksi esimerkki.

Kuten totesin, kunnon bayesiläinen saattaisi pitää äskeistä kuvitteellisen miljoonan väestön suhteellisiin osuuksiin perustuvaa tarinaani frekventistisenä hapatuksena.

Uskon itse, että bayesiläiset ovat pohjimmiltaan oikeassa, vaikka oma koulutukseni on tässä suhteessa jakomielinen. Talousteoria on ajattelutavaltaan bayesiläisyyden läpitunkema, kun taas valtaosa ekonometriasta on toistaiseksi ollut frekventististä.

Kiista lienee jo ohittanut pahimman vaiheensa, vaikka myönnän, etten ole seurannut sitä viime aikoina erityisen tiiviisti.

Edesmennyt fyysikko Edwin T. Jaynes piti bayesiläistä todennäköisyyspäättelyä tieteen logiikkana. Hän osoitti, että bayesiläinen päättely on eräässä mielessä logiikan laajennus.

Asia on mielenkiintoinen ja syvällinen, mutta yksi pikkuinen seuraus siitä on oman tulkintani mukaan, että monet some-keskusteluissa niin mielellään esiin nostetuista ”argumentaatiovirheistä” lakkaavat olemasta virheitä. Ne paljastuvat sen sijaan tehokkaiksi informaation hyödyntämistavoiksi.

Palaan aiheeseen, jos havaitsen itseni tai lukijoiden joukossa kiinnostusta.

Pääasia tämän päivän postauksessa on kuitenkin tämä. Suhteellisen tarkkakaan vasta-ainetesti ei anna kovin luotettavaa tietoa testattavan positiivisuudesta, jos positiivisten osuus väestöstä on pieni.

Pe 3.4. klo 15.26

Milloin koronakriisi loppuu – lyödäänkö vetoa?

Tänään kevyt katsaus hintoihin, ennustamiseen ja koronaepidemiaan. Aloitan kaukaa.

Markkinahinnat ovat yksi tärkeimmistä tulevaisuuden ennustajista. Niihin tiivistyvät kaikkien markkinatoimijoiden odotukset tulevaisuudesta.

Kerrataan lyhyesti, miten homma toimii. Kuvitellaan, että huomenna selviää, millainen maailman vehnäsato on ollut. Jos sato on ollut hyvä, vehnän maailmanmarkkinahinta on huomenna 100 euroa tonni. Jos sato on ollut huono, hinta on huomenna 200 euroa tonni.

Millä hinnalla vehnää myydään tänään maailmanmarkkinoilla?

Sovitaan, että esimerkiksi raaka-ainediileri Liisan mielestä hyvän sadon todennäköisyys on 50 prosenttia. Hän siis odottaa vehnän hinnan olevan 50 prosentin todennäköisyydellä 100 euroa ja 50 prosentin todennäköisyydellä 200 euroa.

Jos joku tarjoaa hänelle vehnää 160 eurolla tonni, hän laskee nopeasti, ettei ostaminen kannata, koska hän tekee odotusarvomielessä 10 euron tappion per tonni. Jos sato on huono, hän tekee toki 40 euroa voittoa, mutta jos sato on hyvä, tappio on 60 euroa.

Itse asiassa, jos vehnää myydään 160 eurolla tonni, Liisa alkaa itsekin myydä vehnää, koska hän tekee sillä hinnalla odotusarvomielessä voittoa 10 euroa. Liisa voi myydä jo omistamaansa vehnää tai sitten hän voi johdannaisten avulla myydä tulevaa vehnää etukäteen.

Sen sijaan jos vehnää kaupataan 140 euron hintaan, samanlaisen kalkyylin perusteella Liisa odottaa 10 euron voittoa ja ryhtyy myyjän sijasta ostajaksi.

Päättelyä jatkamalla havaitsee nopeasti, että Liisa ostaa vehnää, jos vehnän hinta on 150 euroa tai alle ja myy vehnää, jos hinta ylittää sen.

Liisan päätös ostaa tai myydä riippuu täysin hänen satoon kohdistuvista odotuksistaan. Jos hän ajattelee hyvän sadon todennäköisyyden olevan 50 prosentin sijasta 75 prosenttia, hän muuttuu ostajasta myyjäksi, kun hinta ylittää 125 euroa. Jos hän ajattelee hyvän sadon todennäköisyyden olevan vain 25, hinnan on oltava yli 175 euroa ennen kuin hän alkaa ostamisen sijaan myydä vehnää.

Kaikki maailman vehnän ostajat ja myyjät joutuvat tekemään samanlaiset laskelmat kuin Liisa ja päättämään, ovatko he ostajia vai myyjiä.

Palataan nyt vehnän maailmanmarkkihintaan. Se on määritelmällisesti hinta, jolla vehnää voi ostaa ja myydä mielin määrin. Toisin sanoen jos maailmanmarkkinahinta olisi 160 euroa ja diilerimme Liisa ajattelisi hyvän sadon todennäköisyyden olevan 50 prosenttia, Liisa myisi myymästä päästyään. Jos Liisan todennäköisyysarvio olisi sama, mutta hinta olisi 140 euroa, Liisa taas ostaisi ostamistaan.

Ainoa tilanne, jossa Liisa ei raivokkaasti osta tai myy on se, että hänen arvionsa hyvän sadon todennäköisyydestä on yhteensopiva maailmanmarkkinahinnan kanssa. Toisin sanoen maailmanmarkkinahinnan on oltava yhtä suuri kuin Liisan arvio keskimääräisestä tai paremminkin odotusarvoisesta hinnasta.

Liisa on kuitenkin vain yksi monista vehnäkaupan kävijöistä. Jotta kukaan heistä ei raivokkaasti pyrkisi ostamaan tai myymään rajattomasti vehnää, maailmanmarkkinahinnan on vastattava myös kaikkien heidän odotuksiaan vehnäsadosta. Tämä on tietysti mahdollista vain, jos kaikkien odotukset ovat samat.

Maailmanmarkkinoiden on siis jotenkin pakotettava kaikkien odotukset samoiksi ja tiivistettävä odotukset markkinahintaan. Miten tämä on mahdollista?

Kaikilla kaupankävijöillä on tietysti pääsy julkiseen satoa koskevaan tietoon, mediaan, alan asiantuntijoiden tuottamiin analyyseihin, säätietoihin ja niin edelleen. Yhteinen tieto on omiaan luomaan yhteistä tilannekuvaa.

Eri ihmisillä on kuitenkin myös yksityistä tietoa, suoria kontakteja viljelijöihin, omia ennustemalleja, huhuja, sisäpiirin tietoa ynnä muuta. Tämä tarkoittaa, että eri kaupankävijöillä on alun perin erilaiset odotukset sadon määrästä.

Kaupankäynti itsessään kuitenkin muuttaa odotuksia. Jos Liisa ajattelee, että sato on 50 prosentin todennäköisyydellä hyvä, hän myy aluksi vehnää mielellään suurelle raaka-ainerahastolle 175 euron hintaan. Hän kuitenkin tajuaa, että ostaakseen tällä hinnalla rahaston täytyy arvioida hyvän sadon todennäköisyyden olevan enintään 25 prosenttia.

Liisa kuitenkin tietää, että rahastossa on töissä yhtä fiksuja ihmisiä kuin hän. Koska heidän arvionsa hyvän sadon todennäköisyydestä on selvästi alhaisempi, heillä täytyy olla jotain tietoa, jota hänellä ei ole. Liisa reivaa myös omia sato-odotuksiaan alaspäin.

Rahastossa taas tajutaan, että Liisalla on syynsä arvioida hyvän sadon todennäköisyys heitä suuremmaksi, joten he nostavat omaa arviotaan.

Näin Liisan ja rahaston arviot lähenevät toisiaan. Kaikkialla markkinoilla tapahtuu samaa, ja markkinatoimijoiden arviot lähestyvät toisiaan, kunnes ne kohtaavat. Kun kaikkien todennäköisyysarviot ovat samat, mielipide oikeasta markkinahinnastakin on sama. Jos yhteinen arvio hyvän sadon todennäköisyydestä on esimerkiksi 25 prosenttia, hinta on 175 euroa. Tällä hinnalla kukaan ei enää erityisesti halua ostaa eikä myydä vehnää.

Tämä tarina oli hyvin tyylitelty eikä tarkoitettu otettavaksi kirjaimellisesti. Lukekaa esimerkiksi tämä, tämä, tämä ja tämä, niin saatte tietää lisää!

Ennustemarkkinat on the case

Yksinkertaisuudestaan huolimatta tarinassa on tärkeä opetus. Markkinat ovat tehokkaita tiedon käsittelijöitä, yhdistäjiä ja tiivistäjiä. Markkinahinta heijastaa kaikkien markkinatoimijoiden tietoa nykyhetkestä ja tulevaisuudesta.

Merkittäviä tulevaisuutta ennustavia markkinoita on vehnän, öljyn ja muiden raaka-aineiden lisäksi paljon. Osakemarkkinat, korkomarkkinat, ja valuuttamarkkinat ovat tunnettuja esimerkkejä.

Kaikille näille mainituille kauppatavaroille on olemassa myös johdannaismarkkinat. Johdannaiset ovat arvopapereita, joiden arvo riippuu kohde-etuuden, siis esimerkiksi osakkeen tai raaka-aineen tulevista hinnoista. Johdannaiset ovat siis todella hyödyllisiä tulevaisuuden ennustamisen välineitä.

On kuitenkin monia tärkeitä ja kiinnostavia asioita, joita koskeva, maailmalla hajallaan oleva informaatio olisi hyvä saada äsken kuvatun mekanismin avulla tehokkaasti käyttöön, mutta joille ei ole ”luonnollisia” markkinoita.

Hyvä esimerkki tästä on politiikka. Esimerkiksi vaalitulosten ja poliittisten päätösten ennustaminen olisi hyödyllistä, mutta tavanomaiset rahoitus- ja muut markkinat ennustavat niitä vain epäsuorasti.

Ongelmaa ratkaisemaan on perustettu erityisiä ennustemarkkinoita. Ennustemarkkinoilla ihmiset voivat käydä kauppaa arvopapereilla, joiden arvo riippuu poliittisesta päätöksestä tai äänestystuloksesta.

Itse olen esimerkiksi seurannut Yhdysvalloissa käynnissä olevaa kamppailua demokraattien presidenttiehdokkuudesta PredictIt-nimisen ennustemarkkinan kautta. Siellä voi ostaa tai myydä vaikkapa arvopaperia, jonka arvo on yksi dollari, jos Joe Biden valitaan ehdokkaaksi ja nolla dollaria, ellei häntä valita.

Tällaisen arvopaperin kaupasta voidaan kertoa täsmälleen samanlainen tarina kuin äsken vehnäkaupasta. Arvopaperin hintaan tiivistyvät kaikkien markkinatoimijoiden yhteiset odotukset vaalin tuloksesta. Jos toimijoita on riittävästi, hinta sisältää siis paljon tietoa maailmalla hyvin hajallaan olevista virallisista ja epävirallisista tietolähteistä.

Arvopaperin lopullisen arvon määräytymismekanismi tarkoittaa, että arvopaperin hinta senteissä on suoraan markkinoiden ennuste valintatodennäköisyydestä. Tätä kirjoitettaessa esimerkiksi Biden-arvopaperin hinta oli juuri laskenut 81 sentistä 80 senttiin, eli arvio hänen valinnastaan on 80 prosenttia. Hinta on muuten vaihdellut aika tavalla viimeisten kuukausien aikana.

Olen selittänyt ennustemarkkinan toimintaperiaatetta tarkemmin täällä.

Ennustemarkkinoilla on hyviä puolia mielipidetiedusteluihin verrattuna. Tiedusteluihin kenelläkään ei ole erityistä kannustinta puhua totta – saati käyttää aikaa ja rahaa asioiden pohtimiseen tai selvittämiseen. Ennustemarkkinoilla kaikilla on selkeä taloudellinen kannuste toimia rehellisesti omien uskomustensa perusteella.

Mielipidetiedustelut eivät myöskään tuota ennustetta valintatodennäköisyydelle vaan kannatuksen senhetkiselle jakaumalle, josta on vaikea päätellä tulevaisuutta.

Vedonlyöntiä toisella nimellä

Vedonlyöjät tunnistavat tietenkin, että ennustemarkkinoilla on kysymys vedonlyönnistä. Ennustemarkkinat ovat vedonlyöntimarkkinat, joissa vedonlyönti on järjestetty tietyllä tavalla eikä vedonlyönti kohdistu urheiluun.

Syy olla kutsumatta ennustemarkkinoita vedonlyöntimarkkinoiksi on varmaankin osittain markkinointi. Ennustemarkkinat ovat usein voittoa tavoittelemattomia ja niiden pääasiallinen tarkoitus on tuottaa yhteiskunnallista informaatiota. Pitäjänä voi olla yliopisto, kuten alan pioneerissa Iowa Electronic Marketsissa. Osallistujien maksimisijoitus on usein tiukasti rajoitettu.

Kysymys on silti vedonlyönnistä.

Miten tämä liittyy koronaepidemiaan?

Koronaepidemia olisi tietysti periaatteessa mitä soveliain kohde ennustemarkkinoille. Tietoa epidemiatilanteesta on hajallaan kaikkialla maailmassa. Markkinamekanismi olisi hyvä tapa ennustaa kriisin kestoa, vakavuutta ja niin edelleen.

Yleensä seuraamillani ennustemarkkinoilla ei kuitenkaan käydä kauppaa epidemiaa koskevilla arvopapereilla. Syy tähän on varmaankin eettinen. Vaikka tuloksena saataisiin arvokasta informaatiota, kuulostaa aika mauttomalta tehdää rahaa sillä, että oma synkkä kuolonuhriennuste osuu kohdalleen.

Tämä ei ole vain teoreettinen keskustelu. Jonnet ei muista, mutta lähes kaksikymmentä vuotta sitten syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen Yhdysvaltain puolustusministeriö suunnitteli mittavan ennustemarkkinan perustamista. Markkinoilla olisi voinut käydä kauppaa eli siis lyödä vetoa Lähi-idän poliittisista ja sotilaallisista tapahtumista, mukaan lukien terrori-iskujen kohteista ja ajankohdista.

Ajatus oli lähtöisin puolustushallinnon kuuluisasta tutkimusyksiköstä DARPAsta.

Hanke peruutettiin, mutta syynä ei ollut sen osoittautuminen toimimattomaksi. Ajatusta pidettiin moraalisesti pöyristyttävänä, ja sen pelättiin innostavan terroristeja rahastamaan iskuillaan.

Varmaan samanlaisista eettisistä syistä koronavirustartuntojen tai kuolonuhrien määrää koskevia arvopapereita ei ole ennustemarkkinoilla. Ne ovat ihmisistä kerta kaikkiaan vastenmielisiä.

Milloin pelataan valioliigaa ja milloin Finnair lentää?

Kenties sama vastenmielisyys ei kuitenkaan ulottuisi esimerkiksi tiukkojen torjuntatoimien kestoa koskeviin ennustemarkkinoihin.

Oli miten oli, tarkkaavainen internetin karanteeniselaaja löytää kyllä jotakin markkinainformaatiota kriisin tai ainakin torjuntatoimien kestosta. Esimerkiksi urheilu- ja poliittista vedonlyöntiä tarjoavalla Smarkets-sivustolla on useita koronaepidemiaan liittyviä vedonlyöntimarkkinoita.

Yksi niistä koskee Valioliigan aloittamista. Valioliiga on perheenjäseniltäni saadun tiedon mukaan ilmeisesti jonkinlainen Isossa-Britanniassa pelattava pallopelisarja. Vedonlyöjien arvion mukaan todennäköisyys sille, että Valioliigaa pelataan ennen heinäkuuta on alle 50 prosenttia.

Tämä tarkoittaa siis, että markkinat ennustavat rajoitusten jatkuvan vielä melko pitkään tai ainakin estävän jalkapallopelien järjestämisen lähikuukausina.

Todennäköisyys sille, että Liverpool julistetaan 2019/20 -kauden voittajaksi ennen kuin yhtään ottelua on pelattu, on muuten noin 25 prosenttia. Tämä on varmaankin kiinnostava tieto monelle, joskaan se ei hyödytä torjuntatoimien keston ennustamisessa.

Vedonlyöjät pitävät myös epätodennäköisenä – todennäköisyys noin 25 prosenttia – että koulut Isossa-Britanniassa avautuisivat ennen ensi syyskuuta. Perinteisen Proms-festivaalin konserttien pitäminen Royal Albert Hallissa heinäkuussa on vielä epätodennäköisempää.

Vedonlyöjät pitävät myös hyvin todennäköisenä, että Kiinaan ei lennetä vielä viikkoihin. Mukana on erikseen Finnairin Kiinan-lentoja koskeva kohde. Vedonlyöjät pitävät hyvin epätodennäköisenä, että Finnair lentäisi Kiinaan ennen toukokuuta.

Finnairia koskevilla markkinoilla vetoa on lyöty vain todella pienellä summalla. Koronaa koskevat vedonlyöntimarkkinat ovat muutenkin Smarketsissa hyvin ohuet, kohteissa on lyöty vetoa korkeintaan muutamilla tuhansilla punnilla. Jotta markkinat voisivat tehdä kunnolla taikojaan, niiden on oltava isot ja likvidit.

Äskeisiä tarkasteluja on siis syytä pitää varsin epäluotettavina. Ennustetut todennäköisyydet soveltuvat näin ohuilla markkinoilla lähinnä viihdekäyttöön.

Venäjällä etiikka ei estä

Oma kiinnostava lukunsa ovat venäläiset vedonlyöntitoimistot. Kun urheilua ei urheilla, ne ovat joutuneet kehittämään uusia kohteita vedonlyönnille. Ilmeisesti lainsäädäntö tai kutyymi eivät rajoita kohteita Venäjällä kovinkaan paljon, vaan paikalliset toimijat ovat ottaneet valikoimaansa runsain mitoin eettisesti kiinnostavia kohteita.

Kävin yhden toimijan sivuilla (en linkkaa sitä tänne, ettei MustReadin sivuille tule epäilyttävää liikennettä) katsomassa ennusteita todennäköisyyksistä. Venäläisten vedonlyöjien mielestä todennäköisyys sille, että WHO ilmoittaa koronavirusrokotteesta syyskuun alkuun mennessä, on noin 40 prosenttia. Todennäköisyys sile, että rokotteesta ilmoitetaan vuoden loppuun mennessä, on jo 60 prosenttia.

Tarjolla on myös veto siitä, että rokotteen kehittää henkilökohtaisella panoksellaan liikemies Elon Musk. Pelaamalla satasen tähän kohteeseen voi voittaa 20 000, jos Musk todella keksii rokotteen.

Venäläisten vedonlyöjien mukaan on 30 prosentin todennäköisyys sille, että vasta marraskuussa pidettävä New Yorkin maraton joudutaan perumaan. Pitkiä torjuntatoimia pidetään siis vähintään mahdollisina. Toisaalta Oktoberfestin perumisen todennäköisyyttä pidetään vain 30 prosentin suuruisena.

Hintainformaatio käyttöön

Myöskään näitä todennäköisyyksiä ei kannata ottaa liian vakavasti. On mahdotonta tietää, kuinka paljon vetoja kohteissa on lyöty ja kuinka suurta joukkojen viisautta kertoimiin sisältyy.

Viestini onkin lähinnä, että hintainformaatio on tärkeää ja hyödyllistä myös epidemian vaikutusten arvioinnissa. Pörssikurssien, raaka-aineiden hintojen ja vedonlyöntikertoimien katselu voi tuntua tympeältä, kun ihmisten terveys ja elanto ovat uhattuina. Niihin tiivistyy kuitenkin paljon informaatiota siitä, mitä ihmiset, joilla on omaa rahaa pelissä ajattelevat tulevaisuudesta.

To 2.4. klo 15.26

THL:n malli ja laskelmat julkisiksi mahdollisimman pian

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n koronavirusepidemiaa koskevat laskelmat ovat olleet todella suuren julkisen mielenkiinnon ja kritiikin kohteena. MustReadissa niitä on käsitellyt arvoisa kollegani Roger Wessman. Hänen tuorein juttunsa on täällä.

Laskelmia on pidetty liian optimistisina, ja kaikenlaista muutakin kritiikkiä on esitetty. Tilannetta on pahentanut se, ettei THL:n laskelmia ja niiden taustalla olevaa mallia ja aineistoja ole julkaistu. Julkisuudessa on esiintynyt mallista vain erilaisia hajanaisia tietoja.

Yle julkaisi eilen mallista aavistuksen tavanomaista seikkaperäisemmän selvityksen THL:n mallinnusryhmän haastatteluihin perustuvassa artikkelissa.

Juttu herätti keskustelua, ja esimerkiksi aiemmin tässä blogissa siteeraamani ekologi Tuomas Aivelo tuntui pitävän tietojulkistusta riittämättömänä.

On aika selvää, että keskustelu ei rauhoitu, ennen kuin THL julkaisee mallinsa siinä käytetyt aineistot ja näiden avulla tehdyt laskelmat kokonaisuudessaan. Malli ja aineistot pitäisi saada vähintään muiden tutkijoiden käyttöön.

Jos mahdollista, ne voitaisiin julkaista myös suurelle yleisölle.

Ymmärrän hyvin, että mallin julkaisemiseen liittyy kustannuksia. THL:n mallinnusryhmällä on varmasti kädet täynnä työtä, kun se yrittää kerätä tietoa, kehittää mallia ja tuottaa oikeaa tilannekuvaa ja ennusteita epidemiasta terveysviranomaisille ja päätöksentekijöille.

Julkaiseminen vaatii aikaa ja vaivaa, mallin kuvailua ynnä muuta, joka kaikki on poissa kiireisestä ja elintärkeästä mallinnustyöstä. Siksi olisi väärin vaatia mallinnusryhmältä esimerkiksi tavanomaista tieteellistä paperia muun tiedeyhteisön arvioitavaksi.

Mallin julkaiseminen voidaan kuitenkin toteuttaa jollakin joustavalla ja vähemmän muodollisella tavalla. Pääasia on, että malli kommunikoidaan muille asiantuntijoille ymmärrettävällä tavalla ja niin, että he voivat toistaa laskelmat.

Laskelmien ja mallin julkaiseminen palvelisi ainakin kahta tarkoitusta. Ensinnäkin, muiden asiantuntijoiden panos saataisiin laajemmin mukaan keskusteluun. He voisivat esittää kritiikkiä ja parannusehdotuksia mutta myös viestiä mallin sisällöstä kansalaisille julkisessa keskustelussa.

Ennen kaikkea avoimuus kuitenkin veisi tilaa harrastelijoilta, kotikutoisilta teorioilta, hörhöiltä ja tahallisen disinformaation levittäjiltä.

THL:n pitäisi siis julkaista malli niin nopeasti kuin se suinkin on mahdollista. Sen kannattaisi myös viestiä heti, missä aikataulussa ja miten julkaiseminen tapahtuu.

Ke 1.4. klo 20.37

Perustuslakiviisaiden filosofiset pohdinnat – raitiovaunuongelma ja epidemia-ajan vaikeat valinnat

Olen itse ihmetellyt hiljaisehkosti ja suureksi osaksi itsekseni, kuinka sutjakkaasti siirtyminen poikkeustilaan ja perusoikeuksien rajoittaminen tapahtui. Olen samoin miettinyt, onko epämiellyttäviä tuntemuksia aiheuttava varusmiesten käyttäminen Uudenmaan rajan valvontaan tarpeellinen tai edes hyödyllinen toimenpide.

Kun pääministeri on valittanut, miten ”jäykkää” lainsäädäntö on mitä tulee elinkeinovapauden rajoittamiseen, omat mietteeni ovat olleet päinvastaisia.

Keskustelua perusoikeuksista ei ole periaatteellisella tasolla juurikaan käyty. Tunnelmaa on hallinnut suomalainen auktoriteettiusko. Sen yksi ilmentymä näyttää olevan, että todellisena johtajuutena pidetään mahdollisimman ankarien poikkeustoimien asettamista.

Perustuslakiasiantuntijoiden ylläpitämä mielikuvituksellisesti nimetty Perustuslakiblogi – Suomen valtiosääntöoikeudellisen seuran ajankohtaispalsta on ollut tärkeä ankaran konsensuksen vastainen soraääni. Blogin pitäjät, esimerkiksi Tampereen yliopiston Pauli Rautiainen ja EUI:n Martin Scheinin, ovat pitäneet kiinni tiukan perusoikeusmyönteisestä linjasta.

Onpa poikkeustilanteessa vaadittavista toimenpiteistä mitä mieltä hyvänsä, on syytä iloita siitä, että joku pohtii asioita myös perusoikeuksien näkökulmasta.

Jos saisin esittää blogin pitäjille yhden toiveen, se olisi lyhyiden, mahdollisimman yleistajuisten kirjoitusten julkaiseminen pitkien analyysien lisäksi. Blogin kirjoitukset vaativat maallikkolukijalta aika paljon, ja johtopäätökset hukkuvat helposti pykäläviittausten ja oikeusslangin sekaan.

Nyt olisi tarvetta selkeälle ja yksinkertaiselle perusoikeusblogaamiselle.

Filosofinen ratikka karkuteillä

Tämän postauksen aihe ei kuitenkaan varsinaisesti ole perustuslakijuridiikka, vaan kommentoin Perustuslakiblogin pitäjien tekemää sivuraidetta moraalifilosofian pariin.

Jo mainitsemani Rautiainen ja Scheinin nostavat muutenkin mielenkiintoisessa pandemian torjuntaan liittyviä poikkeustoimia käsittelevässä artikkelissaan esiin ns. raitiovaunuongelman (engl. trolley problem). Monelle lukijalle ongelma on varmaan jo aiemmin tuttu, mutta koronavirusepidemia on tehnyt siitä vaikeasti vältettävän meemin.

Raitiovaunuongelma panee sinut kuvittelemaan tilanteen, jossa ohjaajaton raitiovaunu on syöksymässä viiden avuttoman ihmisen yli. Voit pelastaa ihmiset kääntämällä vaihdevipua, jolloin raitiovaunu kääntyy toiselle raiteelle. Ongelma syntyy siitä, että tällä toisella raiteella on yksi avuton henkilö, jonka raitiovaunu tappaa jos käännät vaihdevipua. Sinun on siis valittava viiden hengen ja yhden hengen kuoleman välillä. Mitä teet?

Tunnustan, että raitiovaunuongelma ei minusta ole kovin syvällinen. En ole koskaan ymmärtänyt siihen liittyvää filosofista mielenkiintoa. Ehkä syynä on taloustieteen opintojen muodossa kokemani utilitaristinen aivopesu, joka on jättänyt jälkeensä runsaasti muutakin henkistä arpikudosta.

Minusta on ilmiselvää, että vipua on käännettävä.

Valtiovalta vaihdevivun varressa

Rautiainen ja Scheinin näkevät, että valtiovalta on koronaviruksen aiheuttaman epidemian torjuntatoimissa joutunut tosielämän raitiovaunuongelman eteen kahdessakin asiassa. Ensimmäinen on Uudenmaan eristäminen.

Rautiaisen ja Scheininin mukaan eristäminen tulee kiihdyttämään epidemian etenemistä Uudellamaalla. Kiihtymisen vuoksi eristys tulee aiheuttamaan lisäkuolemia Uudellamaalla. Toisin sanoen he väittävät, että täällä tulee kuolemaan ihmisiä, joita ei ilman eristystä kuolisi.

Taudin leviäminen muualle kuitenkin hidastuu, jolloin hoitopaikkoja riittää paremmin ja viime kädessä säästetään ihmishenkiä. En ole varma onko Rautiaisen ja Scheinin hypoteesi empiirisesti totta, mutta oletan jatkossa, että se on.

Rautiainen ja Scheinin pitävät tätä esimerkkinä raitiovaunuongelmasta. Uudellamaalla uhrataan nyt ihmishenkiä, jotta niitä voidaan säästää suurempi määrä tulevaisuudessa.

Toinen Rautiaisen ja Scheininin esimerkki liittyy terveydenhoitoalan koulutuksen saaneiden työvelvoitteeseen. Poikkeustilan vuoksi koulutetut henkilöt voidaan tarvittaessa pakottaa hoitotyöhön. Tällaiseen työvelvollisuuteen sisältyy ilmeinen tartunta- ja siksi myös kuoleman riskin lisääntyminen.

Rautiainen ja Scheinin näkevät, että kysymys on tässäkin raitiovaunuongelmasta. Jos valtio käyttää mahdollisuutta pakottaa ihmisiä töihin, se uhraa terveysalan koulutettuja ihmisiä suojellakseen suurempaa joukkoa näiden potilaita.

Kysymyksenasettelu oikein, johtopäätös epäilyttää

Minusta Rautiainen ja Scheinin ovat oikeassa nähdessään, että heidän esimerkeissään, kuten monessa muussakin epidemian torjuntatoimessa, on kysymys raitiovaunuongelman kaltaisesta valintatilanteesta. Heidän johtopäätöksensä eivät minusta kuitenkaan vaikuta ihan oikeilta.

Rautiainen ja Scheinin kirjoittavat:

”On täysin perusteltua katsoa, ettei valtiolla ole lainkaan oikeutta tehdä sellaista valintaa, jolla se suuremman ihmisjoukon elämän suojaamiseksi asettaa oman aktiivisen toimenpiteensä kautta pienemmän ihmisjoukon alttiiksi kuolemalle.”

Minusta tällaista näkemystä on hyvin vaikea puolustaa. Ensimmäinen valituksen aiheeni on pieni mutta mainitsemisen arvoinen kysymys siitä, mikä on ”aktiivinen toimenpide”.

Onko Rautiaisen ja Scheininin ajatus kenties, että Uudenmaan eristämättä jättäminen on ”passiivinen” toimenpide ja eristäminen ”aktiivinen”? Jos näin on, he ehkä ajattelevat, että eristäminen on vaihdevivun kääntämistä ja eristämättä jättäminen kääntämättä jättämistä.

En itse pysty näkemään tätä erottelua moraalifilosofisesti merkittävänä. Minusta raitiovaunuongelman moraalinen ratkaisu ei voi riippua siitä, missä asennossa vaihdevipu alunperin on ja onko raitiovaunu alunperin kiitämässä viiden vai yhden hengen raiteella. Toisin sanoen, jos raitiovaunuongelman tarinassa vaihdevipu olisikin jo alunperin käännettynä yhden hengen raiteelle, mikään moraalisesti merkittävä asia ei muuttuisi.

Ei voi olla niin, että olisi eri asia antaa jo alunperin yhden hengen raiteelle menossa olevan raitiovaunun jatkaa matkaa kuin kääntää vipua. Vivun alkuasento ei ole ratkaisevaa, vaan raiteen valinta. Kuten sanoin, asenteeni voi toki johtua liiasta altistuksesta utilitaristiselle hyvinvointiteorialle.

Jos halutaan pureutua vielä syvemmälle, minusta on vaikea puolustaa edes näkemystä, jossa vivun kääntäminen ja kääntämättä jättäminen olisivat tekoina jotenkin mielenkiintoisesti erilaisia missään muussakaan kuin moraalisessa mielessä.

En siis monestakaan syystä voi ajatella, että eristämisen moraalinen oikeutus riippuu siitä, nähdäänkö se aktiivisena vai passiivisena toimena.

Vaikka tämä näkemys hyväksyttäisiin, nyt kun eristäminen on tehty, sen purkaminen olisi varmaankin sitten nyt aktiivinen toimi ja sen pitäminen passiivinen toimi. Onko eristystä siis sen toteuduttua katseltava moraalisesti eri tavalla kuin ennen sen toteuttamista? Tällainen ajattelu olisi minusta kummallista.

Jos joku haluaa keskustella tästä, palaan mielelläni näihin aiheisiin.

Oma filosofinen kantani onkin, että aktiivisten ja passiivisten toimenpiteiden erottelu on filosofisesti aika vaikeaa eikä ollenkaan hedelmällinen lähtökohta analyysille.

Merkittävämpi syy kritisoida Rautiaisen ja Scheinin näkemystä on minusta kuitenkin se, että valtio tekee koko ajan aktiivisia toimenpiteitä, joilla se suojelee suurempaa ihmisjoukkoa asettamalla pienemmän suurempaan vaaraan. Esimerkiksi aina kun valtio siirtää resursseja hiipuvien alueiden terveydenhuollosta tai muista palveluista kasvavalle alueelle, se asettaa toisen alueen ihmisiä suurempaan kuolemanvaaraan suojellakseen suurempaa joukkoa.

Muitakin esimerkkejä on helppo keksiä.

Ja jos kestämättömästä jaottelusta aktiivisiin ja passiivisiin toimenpiteisiin luovutaan, kaikki julkisen terveydenhuollon, yleisen turvallisuuden ja muiden vastaavien voimavarojen suuntaaminen on raitiovaunuongelman ratkaisemista. Valtion yksi keskeisimmistä tehtävistä on ratkaista erilaisia raitiovaunuongelmia, ja se tekee sitä koko ajan.

On siis hyvin vaikea nähdä, että perustuslaki ja ihmisoikeudet voisivat estää valtiota normaaliolosuhteissakaan tekemästä aktiivisia toimenpiteitä toisten väestöryhmien suojelemiseksi toisten kustannuksella. Tällainen perusoikeuksien filosofia johtaisi päätöksenteon täydelliseen halvautumiseen.

Rautiainen ja Scheinin kirjoittavat heti äsken siteeraamani kohdan jälkeen:

”Maltillisempi johtopäätös olisi, ettei ainakaan ole kysymys ihmisoikeuksien hyväksyttävästä rajoituksesta vaan asiaa on arvioitava ihmisoikeussopimuksista poikkeamisena hätätilan oloissa.”

On hyvin mahdollista, että tämä on oikeudellisesti katsottuna täsmälleen oikea tulkinta.

Tulkinnan peruste ei kuitenkaan tässäkään voi olla se, että kysymyksessä on raitiovaunuongelma – sen täytyy olla jossakin juuri tämän raitiovaunuongelman erityispiirteissä. Jos ihmisoikeudet estäisivät valtiota yleisesti vääntämästä vaihdevipua, suuri osa päätöksenteosta olisi automaattisesti ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa.

Ratikkaongelma on aina läsnä

Korostan, että postaukseni koskee vain Rautiaisen ja Scheininin esittämiä filosofisia näkemyksiä. Heidän kirjoituksensa pääasiallinen tarkoitus on analysoida pandemian torjunnan oikeudellista puolta. Jätän sen kommentoinnin oikeustieteilijöille.

Rautiaisen ja Scheininin tulkinta siitä, että valtiovallan toimenpiteet ovat perusoikeussääntelyn vastaisia, voi siis hyvinkin olla oikea. He esittävät myös miten tilanteen voisi korjata: he esimerkiksi näkevät, että uusimaalaisten oikeudet voitaisiin turvata liittämällä eristämiseen muita toimenpiteitä.

Olen samaa mieltä siitä, että hallituksen on hyvin tarkkaan mietittävä, millaisia valintoja se voi tehdä suojatessaan yksiä toisten kustannuksella.

Annan myös vahvan kannatukseni blogaajien pyrkimykselle pitää perusoikeusnäkökulmaa esillä poikkeusaikana.

Totean vielä, että ihmishenkiin liittyvät tosielämän valinnat ovat kammottavia. En lainkaan kadehdi poliittisia päätöksentekijöitä ja viranomaisia, jotka joutuvat kohtaamaan todellisia raitiovaunuongelmia koko ajan. He joutuvat myös toimimaan ilman kuvitteellisen esimerkin varmaa tietoa siitä, mitä valinnoista seuraa. On siis vaikea sanoa, ovatko hallituksen poikkeustoimet moraalisesti perusteltuja vai eivät.

Päätöksiä on kuitenkin pakko tehdä. Ja kuten sanottua, jos asiaa ajattelee yhtään pidemmälle, lähes kaikki julkisia varoja koskevat päätökset sisältävät saman raitiovaunuongelman.

Näistä syistä ihmisoikeuksien tai poliittisen päätöksenteon perustuslaillisen sääntelyn filosofia ei voi perustua siihen, että valtio ei saisi tehdä valintoja, joissa se omilla ”aktiivisilla toimenpiteillään” suojaa suurempaa ihmisjoukkoa asettamalla pienemmän joukon kuoleman vaaraan. Valtio tekee tällaisia aktiivisia valintoja joka ikinen päivä.

Koronaviruksen aiheuttama synkkä tilanne vain tarkoittaa, että nämä valinnat ovat tavanomaista näkyvämpiä ja ikävämpiä.

Tsemppiä teille kaikille karanteeniin.

Ke 1.4. klo 15.10

Valtiovarainministeriön ja työ- ja elinkeinoministeriön vanhojen viisaiden miesten ryhmä

Tänään ilmoitettiin, että VM ja TEM asettavat asiantuntijaryhmän pohtimaan koronakriisin taloudellisia vaikutuksia ja niiden vastatoimenpiteitä. Ryhmän puheenjohtaja on työelämäprofessori, entinen Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälä, Suomen puolivirallinen ekonomisti (ja Vihriälän edeltäjä Etlassa) Sixten Korkman, nobelisti Bengt Holmström ja talouspolitiikan arviointineuvoston entinen puheenjohtaja, professori Roope Uusitalo.

Arvostan kaikkien heidän asiantuntemustaan kovasti. Holmström on todellinen maailmanluokan ekonomisti. Toivotan ryhmälle myös runsaasti onnea vaikeaan tehtävään. Aikataulu on kireä, ryhmän loppuraportin pitäisi ilmestyä jo vappupäivänä.

On kuitenkin kiinnostavaa havaita, että kriisin hetkellä Suomessa nojaudutaan vahvasti kypsään ikään ehtineisiin, kaikille tuttuihin viisaisiin miehiin. Uusitalo on ryhmän nuorin ja ainoa varsinainen aktiivitutkija. Hän taitaa myös olla ainoa joka ei aiemmin ole osallistunut vastaavan Suuren Kriisiraportin tekemiseen.

Joku saattaa kiinnittää huomiota myös viisaiden ryhmän sukupuolijakaumaan. Kysymyksessä on ns. all-male panel.

Jossakin vaiheessa Suomen talousviisaiden joukossa on tehtävä sukupolvenvaihdos. Onneksi yliopistot ja tutkimuslaitokset pullistelevat lahjakkaita ja monipuolisia talousajattelijoita, jotka työskentelevät taloustieteellisen tutkimuksen parissa niin sanotusti kädet savessa. Sukupuolijakaumakin on nuoremmassa ekonomistipolvessa vähemmän vinoutunut, joskin toki kaukana tasaisesta.

Kenties nuorempien vuoro tulee seuraavan kriisin yhteydessä. Itse olisin jo nyt tuonut ryhmään uusia näkökulmia. Kaikkien onneksi ministeriöt eivät kuitenkaan konsultoi minua työryhmien kokoonpanosta päättäessään.

Ti 31.3. klo 19.45

Omahyväinen musiikkipostaus ennen nörtähtävää testauspostausta

Yksi karanteeniaikojen mukavista ja itsetuntoa hyväilevistä yllätyksistä oli lahjakkaan muusikon Ari Taimisen runooni Numeerinen työllisyystavoite tekemä sävellys. Runo on aika kauhea, biisi kova. Jaan sen teille iltaa piristämään, tässä.
Kiitos myös Kulttuuriykkösen Pauliina Grymille, joka pakotti kirjoittamaan runon Kisastudio-ohjelmaa varten.

Ti 31.3. klo 19.45

Viruksen ryhmätestauksen teoria ja sen (teoriassa) valtavat edut

Ajat ovat sellaiset, että liitän tähän alkuun varoituksen. Tämä kirjoitus ei ole politiikkasuositus. En ylitä asiantuntemukseni rajoja ja suosittele ryhmätestausta ratkaisuksi pandemian ongelmaan. Kaikki jutussa esiintyvät luvut ovat esimerkkejä, eivätkä kannanottoja koronaviruksen aiheuttaman taudin parametreihin.

Kollegani Roger Wessman, jonka omiani paljon edistyneempiä mietteitä voi lukea esimerkiksi täältä, katsoi tämän juttuni ensimmäisen version ja oli minua huomattavasti nihkeämpi koko ajatukselle. Postaus parani hänen panoksensa vuoksi, mutta on toki edelleen vaatimaton ja varmaan Rogerin mielestä edelleen liian innostunut.

Myönnän auliisti, että ryhmätestauksen logiikka on minusta teoreettisesti niin miellyttävä, että minun oli pakko kirjoittaa siitä riippumatta sen todellisesta lupauksesta. Olkoon sitten vaikka karanteenissa pohdittava pähkinä nörtähtäville lukijoille. Intoilen siis aluksi ja luettelen lopussa omat ja Rogerin epäilykset.

Lupaan myös julkaista kenen tahansa asiantuntijan vastauksen blogissa!

Ekonomistit pitävät testausta mahdollisesti lupaavana strategiana

Lähes kaikki eturivin ekonomistit maailmalla ovat sitä mieltä, että tiukat torjuntatoimet ovat nyt tarpeen ihmishenkien pelastamiseksi. Yleinen näkemys on kuitenkin, ettei näin tiukkoja toimenpiteitä voida ylläpitää pitkään ilman katastrofaalisia seurauksia. Siksi on nopeassa aikataulussa löydettävä keino saada ihmisiä vähitellen palaamaan turvallisesti töihin. Ihmisten entistä laajempi testaaminen näyttää olevan yksi edes jossakin määrin lupaava vaihtoehto.

Hyvä esimerkki tästä ajattelusta on vaikkapa tämä Paul Romerin ja Alan Garberin mielipidekirjoitus New York Timesissä. Muita näkemyksiä voi käydä lukemassa vaikka viime lauantaina tänne postaamistani linkeistä.

Laajamittaisen testauksen esteenä ovat kuitenkin monet asiat, kuten testien saatavuus.

Testeihin liittyy paljon kysymyksiä, joihin tulee varmasti tilaisuus palata tässä blogissa myöhemmin. Yksi kysymys liittyy siihen, missä määrin kannattaa testata vasta-aineita, jotka paljastavat onko ihminen jo sairastanut virustaudin vai pitäisikö testata akuuttia infektiota. Vasta-ainetestin hyöty on se, että taudin jo sairastaneet voidaan huoletta päästää töihin, koska he eivät sairastu eivätkä levitä tautia.

Ongelma on samoin se, että jos testejä halutaan käyttää siihen, että tartunnasta vapaita ihmisiä päästetään töihin, testejä pitää toistaa usein, jopa päivittäin. Tähän tarvitaan valtavasti kapasiteettia.

Valittiinpa mikä testausstrategia hyvänsä, rajallinen testauskapasiteetti voi olla ongelma. Sen vuoksi Ranskassa työskentelevien ekonomistien Christian Gollierin ja Olivier Gossnerin artikkeli ryhmätestauksesta on niin kiinnostava.

Tarinallistettu ryhmätestaus

Ryhmätestauksen ajatusta on helpoin lähestyä yksinkertaisen esimerkin kautta. Ajatellaan siis tilannetta, jossa halutaan testata onko ihmisillä virusinfektio vai ei.

Kuvitellaan helpotuksen vuoksi vielä, että testi on täydellinen. Toisin sanoen testi ilmoittaa täysin varmasti oikein, onko testattavassa näytteessä tartunnan saaneelta henkilöltä peräisin olevaa hengitystie-eritettä, verta tai mitä niihin testiputkiin sitten laitetaankaan. (Lukija ehkä havaitsee, etten ole lääkäri.)

Todellisuudessa testit eivät tietenkään ole täydellisiä, vaan sekä vääriä positiivisia että vääriä negatiivisia tuloksia voi ilmetä. Tämä ei sinänsä vaikuta teoreettisiin johtopäätöksiin, joten unohdetaan ne hetkeksi.

Sovitaan vielä, että tartunnan saaneiden osuus testattavasta väestöstä on vaikka 2 prosenttia. Toisin sanoen esimerkiksi 100 000 ihmisen populaatiossa tartunnan saaneita on noin 2 000. Huomautan tässäkin, että luku on keksitty, eikä edusta kantaani koronaviruksen levinneisyyteen.

Jos jokainen ihminen testataan erikseen tarvitaan tietenkin yksi testi ihmistä kohti sen selvittämiseen, onko henkilö positiivinenvai negatiivinen. Esimerkiksi kahden ihmisen testaamiseen tarvitaan kaksi testiä!

Tämä ei kuitenkaan ole ainoa tapa selvittää kahden satunnaisesti valitun henkilön tartuntatilannetta. Se voidaan testata myös yhtä hyvin seuraavalla, perättäisiin testeihin nojautuvalla menetelmällä. Otetaan ensin näyte kummaltakin, yhdistetään näytteet ja testataan yhdistetty näyte.

Juuri tätä usean henkilön yhdistetyn näytteen testaamista kutsutaan ryhmätestaamiseksi (engl. group testing). Tässä siis kysymys on kahden hengen ryhmätestistä.

Jos yhdistetty näyte on negatiivinen, tiedetään varmuudella, että kummallakaan testattavalla ei ole tartuntaa ja testaus lopetetaan. Tässä tapauksessa selvitään vain yhdellä testillä.

Jos yhdistetty näyte taas on positiivinen, testataan molemmat erikseen. Tässä tapauksessa tarvitaan kolme testiä – ensimmäinen yhdistetyn näytteen testi ja jälkimmäiset erilliset testit.

Alkuun ajatus saattaa kuulostaa kummalliselta. Se kuitenkin kirkastuu, kun tarkastellaan kuinka monta testiä kahden ihmisen testaamiseen keskimäärin tarvitaan. Oletin, että tartunnan saaneiden eli positiivisten osuus testattavasta väestöstä oli 2 prosenttia. Näin ollen negatiivisia on 98 prosenttia.

MustReadin valistunut lukijakunta pystyy heti päättelemään tästä, että kaksi satunnaisesti valittua henkilöä on kumpikin negatiivisia noin 96 prosentin todennäköisyydellä. Näin ollen ensimmäinen testi riittää keskimäärin 96 testauskerralla sadasta ja vain 4 kerralla sadasta joudutaan tekemään kolme testiä.

Testejä tarvitaan kahden hengen testaamiseen näin ollen suurin piirtein 1 + 0,04 x 3 = 1,12 kappaletta. Ilman ryhmätestausta tähän tarvittaisiin kaksi. Yhden ihmisen testaamiseen tarvitaan siis yhden sijasta vain 0,56 testiä.

Toisin päin käännettynä yhdellä testillä voidaan nyt testata yhden henkilön asemesta 2 / 1,12 = 1,78 henkilöä. Toisin sanoen testausteho nousee peräti 78 prosenttia.

Tehoa voidaan entisestään lisätä lisäämällä ensimmäisessä vaiheessa ryhmätestattavien määrää. Kahden prosentin tartuntatodennäköisyydellä paras vaihtoehto on ottaa ensimmäisellä kierroksella 8 henkilön ryhmänäyte. Tällöin yhden henkilön testaamiseen tarvitaan vain 0,27 testiä tai kääntäen yhdellä testillä voidaan testata keskimäärin 3,6 henkilöä eli yli kolme ja puoli kertaa enemmän kuin yksinkertaisella testauksella.

Sama rajallinen testikapasiteetti riittää siis kolme- ja puolikertaisen ihmismäärän testauksella.

Ajatuksena tässä ei siis ole niinkään kustannussäästö, vaikka toki sekin voi olla merkittävä. Kysymys on siitä, että jos testejä on käytössä rajallinen määrä, samalla testimäärällä voidaan testata huomattavasti enemmän ihmisiä.

Muitakin sovelluksia

Gollier ja Gossner kuvailevat vielä pikkuisen monimutkaisempia testausmenettelyjä (mitkään eivät ole kauhean monimutkaisia). Näillä voidaan teoriassa saavuttaa vielä suurempia lisätehoja testauksessa.

He myös esittävät ryhmätestaukselle paria muuta sovellusta. Oletin tuossa äsken vauhdikkaasti, että infektoituneiden osuus väestöstä tiedetään. Todellisuudessa sitä ei tiedetä ja se on yksi merkittävimmistä epidemiaa koskevista tietopuutteista. Esimerkiksi COVID-19 -taudin kuolleisuutta on vaikea arvioida, koska tartunnan saaneiden määrää ei tunneta.

Väestöstä satunnaisotannalla valitun otoksen testaaminen on yksi ehdotettu ratkaisu tähän ongelmaan. Ajatus on siis sama kuin puoluegallupeissa, mutta äänestyskysymysten sijaan satunnaisille ihmisille tehtäisiin koronatesti.

Myös tässä kapasiteettikysymys on kuitenkin olennainen. Satunnaistestaamiseen käytetyt testit ovat poissa terveydenhuollon kiireisistä käyttötarkoituksista. Ryhmätestaaminen säästäisi testejä myös tässä yhteydessä. Gollier ja Gossner tekevät laskelman, jonka mukaan viidensadan 35 hengen ryhmän ryhmätestaamisella saataisiin yhtä tarkka arvio tartunnan saaneiden osuudesta kuin 12 000 ihmisen yksittäisillä testeillä.

Toisin sanoen 500 testiä riittäisi samaan tarkkuuteen kuin 12 000. Niukkaa testikapasiteettia säästyy siis runsaasti akuutteihin käyttötarkoituksiin yksittäisten ihmisten testaamiseen verrattuna.

Kolmas Gollierin ja Gossnerin sovellus liittyy ihmisten päästämiseen töihin. Sen sijaan, että testattaisiin onko yksittäisillä työntekijöillä tartunta (tai immuniteetti) ja voivatko siksi lähteä karanteenista, he ehdottavat ryhmätestausta. Ajatus on, että testataan muutaman kymmenen henkeä ryhmätestillä, ja jos se on negatiivinen, kaikki ryhmän jäsenet pääsevät töihin. Jos se on positiivinen, kaikkien on jäätävä kotiin.

Myös tämä ryhmätestausstrategia lisää testikapasiteetin riittävyyttä teoriassa erittäin merkittävästi. Työhön vapautuvien määrä testiä kohti on ryhmätestauksessa huomattavasti yksittäisiä testejä suurempi.

Tulokset ovat ällistyttäviä – 

Ryhmätestauksen teoria on minusta ällistyttävä, kahdesta syystä. Ensinnäkin teoreettiset parannukset testauskapasiteetin hyödyntämiseen ovat aivan valtavia. Toiseksi, teorian perusjohtopäätös on aivan ilmeinen kun asiaan perehtyy hetken aikaa. Ihminen joutuu sitä lukiessaan nöyrästi miettimään, miksei itse tajunnut tätä jo ajat sitten.

– mutta ovatko ne hyödyllisiä käytännössä?

Miten hyödyllisiä tulokset ovat käytännössä? Tähän vastaaminen ylittää asiantuntemukseni rajat, joten en edes yritä. Osa ekonomisteista näyttää innostuneen, mutta voi hyvinkin olla, että testien todelliset ominaisuudet samoin kuin testausolosuhteet rajoittavat ryhmätestauksen käyttöä. Gollierin ja Gossnerin ote on hyvin teoreettinen.

Toiset ekonomistit ovat kuitenkin miettineet asiaa myös vähän käytännöllisemmällä tasolla, mutta edelleen taloustieteilijän, ei testausjärjestelmää tuntevan kansanterveyden ammattilaisen näkökulmasta.

Jo mainitsemassani keskustelussa Roger Wessmanin kanssa hän otti esille muutamia ihan teräviä epäilyksiä. Rogerin mielestä täytyy ensinnäkin miettiä, missä määrin testikapasiteettiongelmat liittyvät laboratorioiden kykyyn tehdä testejä. Osa ongelmasta liittyy suoraan näytteiden ottamiseen, ei laboratorioihin. Näytteiden ottoon tarvitaan turvavarustettua henkilökunta tai Korean tapaan automatisoituja testauskoppeja.

Kaikkein skeptisin Roger oli testien hyödystä työhön päästämisen apuna. Hän huomauttaa, kuten monet muutkin, että tartuntatesti pitäisi toistaa usein, jopa päivittäin, jotta voitaisiin olla varma, ettei tartunnan saaneita päästetä töihin.

Minusta ajatus on tästä huolimatta mielenkiintoinen ja teoreettisesti puoleensavetävä. Kuulen mielelläni kommentteja ja kritiikkiä eri alojen asiantuntijoilta, kuten myös lukijoilta. Lupaan julkaista niitä myös täällä!

Ma 30.3. klo 15.06

Ovatko vain fysiikan lait rajana kriisin jälkeisessä taloudessa?

Useampikin kommentaattori on esittänyt jotakin samantyyppistä kuin alla olevassa twiitissä:

Ajatus on, että koska pandemia tai sen torjunta ei pysyvästi tuhoa mitään näkyviä, fyysisiä voimavaroja kuten tehtaita, rakennuksia, teitä tai koneita, entinen tuotannon ja hyvinvoinnin taso on itsestäänselvästi mahdollista saavuttaa heti kun ihmiset pääsevät palaamaan töihin. Pannaan vain kaikki ihmiset tekemään kaikki samat asiat kuin ennenkin, niin hyvinvointiakin syntyy yhtä paljon. Tämähän on pelkkää logiikkaa, tai vähintäänkin fysiikkaa!

Asia ei valitettavasti ole näin. Fysiikan lait toki viime kädessä rajoittavat kaikkea inhimillistä toimintaa, mutta melkein aina muut rajat tulevat vastaan paljon ennen niitä.

Ajatukseen sisältyvä virhe on sama kuin suunnitelmatalouden kannattajilla, joita osa fysiikan lakeja korostavista somevaikuttajista varmaan onkin. Talous nähdään ikään kuin isona tehtaana, johon syötetään sisään panoksia, kuten työtä ja raaka-aineita ja joka suoltaa ulos tuotoksia eli tavaroita ja palveluita. Pandemia ei ole tuhonnut tätä vertauskuvallista isoa tehdasta, joten kun sen vuoksi tehdyt rajoitukset puretaan, tehdas voidaan käynnistää haluttaessa entiseen malliin.

Joissakin tapauksissa tällainen ajattelu on kovinkin hyödyllistä. Esimerkiksi hyvin yksinkertaisessa Solowin kasvumallissa taloutta kuvataan kutakuinkin tällaisella  mallilla. Vaikka malli on todella simppeli, siitä voidaan oppia kaikenlaista tärkeää talouskasvusta. Samoin ajattelutavan eduksi on laskettava, että se kääntää katseen reaalitalouteen rahatalouden sijasta.

Koronaepidemian ja sen torjuntatoimien vaikutuksista puhuttaessa ajatusmalli ei kuitenkaan ole riittävä. Markkinatalous ei nimittäin ole vain kokoelma tuotantovälineitä vaan ennen kaikkea monimutkainen ja tehokas informaation käsittelyjärjestelmä.

Tuotantovälineistä ei ole hyötyä, elleivät niiden omistajat tiedä, mistä tuotantopanokset saa edullisimmin, mitä hyödykkeitä kannattaa valmistaa, kenelle niitä kannattaa myydä, miten toiminta voidaan rahoittaa tehokkaasti, keneen voi luottaa, mitä tulevaisuudessa tapahtuu eli mitkä investoinnit ovat kannattavia ja niin edelleen.

Ehkä asia valkenee paremmin, jos annan muutamia mahdollisimman simppeleitä esimerkkejä:

Ravintoloitsija, joka tietää, mitä ruokia ja juomia läheisen toimistorakennuksen janoiset työntekijät perjantaina klo 16 haluavat kuluttaa. Konepajan omistaja, joka tuntee halvan aasialaisen välituotevalmistajan ja tietää, mistä saa paikallista aputyövoimaa nopeasti tarvittaessa. Liikekumppanit, jotka vuosien ajan ovat kehittäneet luottamuksellisen suhteen toisiinsa ja joiden kaupankäynnin rahoituskustannukset ovat siksi alhaiset.

Sijoittaja, joka tuntee rahoittamansa yrityksen ja luottaa sen toimintaan. Paikallinen yrittäjien epävirallinen luottamusverkosto, jossa kulkee tieto uusista liiketoimintamahdollisuuksista, hyvistä työntekijöistä, kauppakumppanien taloudellisesta tilanteesta ja niin edelleen. Yrittäjä, joka uskoo oman toimialansa kysynnän kasvuun. Yritys, joka on kehittänyt poikkeuksellisen hyvän toimintakulttuurin.

Nämä ovat pieniä kouriintuntuvia ruohonjuuritason esimerkkejä laajemmasta ilmiöstä: siitä, että taloudellisen toiminnan kannalta olennaisia eivät ole vain fyysiset tuotantovälineet vaan myös tieto, verkostot, odotukset, uskomukset, tavat, luottamus ja niin edelleen.

Näiden joukossa tapahtuva tuho on ihan yhtä todellista ja ihan yhtä haitallista kuin fyysisessä maailmassa.

Vaikka pandemian aiheuttama lama ei tuhoaisi yhtään tehdasta, rakennusta tai tietä, se voi siis saada aikaan korvaamatonta taloudellista tuhoa. Vaikka kaikki fyysiset tuotantovälineet olisivat tallella, konkurssit, irtisanomiset ja pahimmassa tapauksessa kuolemat voivat hävittää pysyvästi paikallista informaatiota, muuttaa ihmisten odotuksia ja heikentää ihmisten luottamusta tavoilla, jotka tekevät paluusta entiseen mahdotonta.

Tällainen tehtaiden tuhoutumista vaikeammin havaittava tuho voi olennaisesti vähentää sitä, kuinka paljon taloudellista hyvinvointia talous pystyy pandemian jälkeen tuottamaan.

Tämä on yksi merkittävä syy siihen, miksi torjuntatoimien kustannukset voivat erityisesti pidentyessään käydä suuriksi ja miksi konkurssien estäminen voi olla perusteltua.

On siis aika vaarallista suunnitelmatalousajattelua luulla, että kaikki voidaan palauttaa kuin taikaiskusta mahtikäskyllä ennalleen, kun ihmiset pääsevät takaisin töihin.

Ajattelutapa voi myös muuttua virheellisestä epämiellyttäväksi. Näin käy, jos ihmisille väitetään, että entisen hyvinvoinnin saavuttaminen olisi fysiikan lakien perusteella täysin mahdollista, mutta esteenä on poliitikkojen tahto tai jopa talouseliitin salaliitto.

Ma 30.3. klo 14.32

Roger Wessman ja Esko Aho tänään MustReadissa

Vaikka itse sanonkin, kollegani Roger Wessman on ollut yksi kiinnostavimmista äänistä julkisessa koronakeskustelussa. Hän on aidosti lisännyt tietoa ja auttanut jäsentämään asioita. Hänen tuoreimpia mietteitään on saatavilla täältä.

Tänään meillä on MustReadissa myös toinen merkittävä puheenvuoro, Raine Tiessalo on haastatellut Esko Ahoa Venäjän koronatilanteesta. Aho on huolissaan.

Nämä ovat maksumuurin takana – älkää kuitenkaan hermostuko, vaan tilatkaa! Muistakaa, että olemme pieni kasvuyritys ja kriisi iskee myös meihin.

Ma 30.3. klo 12.45

Pääministerin erikoiset työrauhapuheet

Pääministeri Sanna Marin (sd.) vaati sunnuntaina hallitukselle ja viranomaisille työrauhaa.

En täysin ymmärtänyt pääministerin varmaankin tahallisesti varsin koukeroista ilmaisua. On vaikea sanoa, mitä hän tarkkaan ottaen tarkoitti. Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että kriisiaikana ei ole syytä horjuttaa kansalaisten luottamusta suomalaisiin instituutioihin.

Helsingin Sanomien Jussi Pullinen tulkitsi pääministerin viestin olevan suunnattu presidentti Sauli Niinistölle, jolla tuntuu olevan vaikeuksia pysyä poissa viruspandemian torjunnan johtamisesta. Pullisen analyysi kannattaa lukea, vaikka en ymmärräkään hänen johtopäätöstään siitä, että ”verkottunut globaali yhteiskunta” olisi hyvä syy uudistaa Suomen valtiojohdon työnjakoa. Muita syitä tähän voi kyllä olla.

Jos Pullinen on oikeassa ja viesti on presidentille, olen samaa mieltä pääministerin kanssa. Kriisiaikana jos koskaan valtavaa (ja minulle käsittämätöntä) kansansuosioita nauttivan presidentin täytyy pitäytyä perustuslaillisissa tehtävissään.

Vaikka viesti olisi tarkoitettu Niinistölle, Marinin muotoilu ei ole kovin onnistunut. Ainakin minusta kuulostaa ikävästi siltä, että pääministerin mielestä nyt ei ole aika kyseenalaistaa hallituksen ja viranomaisten toimintaa, vaan sen sijaan pitää antaa ”työrauha” ja arvioida tuloksia vasta jälkikäteen.

Demokraattisten instituutioiden keskeinen piirre on kuitenkin se, että niiden puitteissa poliittiset päättäjät joutuvat kriisiaikanakin toimimaan avoimesti ja alttiina kritiikille. Kansalaisten ja opposition kritiikki juuri vahvistaa ihmisten luottamusta demokraattisiin instituutioihin ja päätöksentekojärjestelmään.

”Työrauhan” vaatiminen ja yritykset vaientaa kritiikki ovat sen sijaan omiaan heikentämään kansalaisten luottamusta. Ne kuulostavat helposti salailulta ja vastuun pakoilulta.

Jos pääministeri siis haluaa vahvistaa luottamusta, hän hyväksyy kritiikin ja avoimen kansalaiskeskustelun ja vastaa siihen hallituksen omalla avoimella, nopealla ja luotettavalla viestinnällä. Nyt jo on nähty, että hallituksen omasta mielestäni aika niukka viestintälinja on johtanut siihen, että muut, innokkaammat viestijät ovat täyttäneet aukkoja.

Minulle ei ainakaan vielä ole tarkasti selvinnyt, mikä hallituksen strategia on – esimerkiksi miten sulkutilasta ja poikkeustoimista on tarkoitus päästä irtautumaan.

Opposition isänmaallinen tehtävä on myös kriisitilanteessa pitää hallitus varpaillaan ja tarjota politiikalle vaihtoehtoja.

Kritiikki on tärkeää paitsi avoimuuden ja luottamuksen myös päätöksenteon laadun vuoksi. Avoin keskustelu politiikkavaihtoehdoista johtaa viisaampiin päätöksiin. Diktatuureissa päätöksiä voidaan ehkä tehdä nopeammin, mutta avoimessa yhteiskunnassa terve debatti tekee päätöksistä parempia ja legitiimimpiä. Virheitä on helpompi välttää ja politiikan suuntaa muuttaa, kun päättäjät kohtaavat kritiikkiä ja vaihtoehtoja.

Kuten sanottua, on vaikea sanoa, mitä Marin tarkkaan ottaen tarkoitti. Viesti kuulosti minusta kuitenkin liiaksi siltä, että hallitus vaati itselleen ja viranomaisille työrauhan nimissä suojaa julkiselta kritiikiltä kriisin ajaksi. Tällaista työrauhaa ei avoimessa yhteiskunnassa voi hallituksella ja viranomaisilla olla, olivat ajat millaiset hyvänsä.

Su 29.3. klo 16:46

Lisää taloustieteellisiä puheenvuoroja koronasta

Valtiovarainministeriön Olli Kärkkäisen ja anonyymin Twitter-tilin vinkkien perusteella kaksi linkkiä lisää.

Economics for Inclusive Prosperity -verkoston sivuilla on runsaasti johtavien taloustieteilijöiden ajatuksia.

London Business Schoolin Paolo Suricon ja Andrea Galeottin perusteellinen kalvosetti aiheesta.

Nämä kuuluisivat äskeisen postauksen Tietopaketteja-otsikon alle.

Su 29.3. klo 16:23

Taloustieteellisiä puheenvuoroja koronasta

Olen kerännyt tähän muutamia kiinnostavia linkkejä maailmalla epidemiasta käytävästä taloustieteellisestä keskustelusta.

Lista ei ole kattava, ja toivon, että lukijat korjaavat puutteita ja ehdottavat linkkejä.

Tietopaketteja

Chicagon yliopiston tietopaketti koronasta on tässä linkissä.

Taloustieteellistä tutkimusta kansantajuistava, erittäin laadukas VoxEU tarjoaa runsaasti materiaalia aiheesta.

Jos lukee ja seuraa näitä, pysyy vahvasti kärryillä taloustieteilijöiden korona-ajattelussa.

Hienojen Ihmisten Pohdintoja

Poimin tähän muutamia kuuluisien ekonomistien pohdintoja satunnaiseen järjestykseen. Varoitan, että tämä ei ole lainkaan kattava setti.

Nobelisti Paul Romer ja kollegansa Alan Garber kirjoittavat siitä, miten estää taloutta kuolemasta torjuntatoimiin.

Luigi Zingales hallitusten epäonnistumisista.

Stanfordin John Ionnadis ei ole varsinaisesti ekonomisti, mutta hänen artikkelissaan on vahva taloudellinen viritys. Hän on huolissaan siitä, että päätöksiä tehdään liian vähillä tiedoilla.

Gregory Mankiw Harvardista seuraa kriisiä tiukasti blogissaan. Lukusuositus.

James Stock, myös Harvardista, vaatii satunnaisia testejä.

Martin Eichenbaum, Sergio Rebelo, Mathias Trabandt ja epidemian makrotalous. Heidän mallissaan on optimaalista aiheuttaa syvä lama, joka pelastaa puoli miljoonaa  ihmishenkeä.

Columbiassa työskentelevän työn taloustieteen tutkijan Wojciech Kopczukin merkintöjä.

Larry Summersin kolumni siitä, miten Trump ei näe ns. isoa kuvaa.

Betsey Stevenson ja Justin Wolfers käskevät lähettämään shekkejä.

Kansantajuisesti ihmiselämän arvon laskemisesta

Millainen on taloustieteellinen teoria ihmishengen tilastollisen arvon takana? Aihetta  käsitellään esimerkiksi libertaarihenkisessä, mutta tasokkaassa Econlibissä samoin kuin Stack Exchangessa. Teoriaan perustuva mielenkiintoinen tupakka-askin kansilaskelma.

Tilastosivuja

Visualisaatioita epidemiadatasta täällä.

Our World in Data -sivustolla paljon kansainvälistä tilastoaineistoa ja visualisaatioita.

Off-beat, ei heikkohermoisille

Vahvan markkinataloushenkinen näkemys siitä, miksi on väärin pysäyttää talous. En yhdy näkemyksiin, joten älkää laittako vihapostia minulle.

Pliis, lisää ehdotuksia

Ehdottakaa lisää, julkaisen linkkejä heti kun saan ehdotuksia. Olen todella epäsystemaattinen henkilö, joten en ole kovin hyvä linkkikuraattori.

Kiitos nyt jo ehdotuksia lähettäneille. Aion toivottavasti jo ensi viikolla kirjoittaa jonkinlaisen yhteenvedon / arvion tästä kansainvälisestä talouskeskustelusta. Stay tuned.

Su 29.3. klo 11:52

Björn Wahlroos ja ihmishenkien arvo euroissa

Pankkiiri Björn Wahroos sanoi Talouselämän kannessa, että ”on vaikea punnita ihmishenkiä ja euroja vastakkain, mutta se on tehtävä”.

Viesti herätti melko värikkäitä reaktioita ennalta-arvattavilta tahoilta.

Ymmärrän täysin, että lomautettujen tai konkurssiuhan partaalla kotikoulua viimeisillä voimillaan pyörittävien suomalaisten korvaan vähän kirskahtaa, kun Nizzan huvilalta tavoitettu superrikas puhuu sitä, mitä uhrauksia kenenkin pitäisi tehdä. Wahlroosin kohtaamat valinnat ovat erilaisia kuin meidän tavisten.

Moni tulkitsi epäsuopeasti Wahlroosin tarkoittavan, että köyhien henkiä on alettava uhrata miljardöörien rahasäiliöiden pelastamiseksi. Tämä ei ole oikea tulkinta, kuten haastattelun lukemalla käy ilmi. Kuten sanoin, ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi Wahlroos ei kenties tunnu oikealta henkilöltä kertomaan asiasta. Hänen perusväitteensä siitä, että koronan torjunnassa poliittisten päätöksentekijöiden on tehtävä vaikeita valintoja ihmishenkien ja taloudellisen hyvivnoinnin välillä, on silti oikea.

Suhteellsen järkeviäkin keskusteluja käytiin, kuten esimerkiksi aina kiinnostavan toimittaja Janne Zareffin  aloittamassa ketjussa.

Zareffin ajatus on täsmälleen oikea. Ihmishenkiä koskevan taloudellisen päätöksenteon on lähdettävä siitä, miten ihmiset itse arvostavat omaa henkeään.

Juuri näin ekonomistit, jotka asiaa pohtivat, itse asiassa tekevät.

Peruslähtökohta ihmishengen arvon määrittämisessä on juuri ihmisten oma arvio. Ihmiset ottavat koko ajan riskejä kuolla saadakseen jotain muuta arvokasta. He lentävät, ajavat autolla, laskettelevat, työskentelevät rakennusalalla tai avomerikalastajina. Näitä valintoja voidaan käyttää sen mittaamiseen, kuinka paljon ihmiset ovat valmiita maksamaan siitä, että kuoleman riski pienenee vähän tai kuinka paljon heille pitää maksaa pienestä riskin lisääntymisestä.

Voidaan esimerkiksi katsoa, kuinka paljon palkanlisää ihmiset vaativat ryhtyäkseen tavallista vaarallisempiin töihin, esimerkiksi öljynporauslautalle tai metsurin hommiin. Palkanlisän avulla voidaan sitten laskea, mistä korvauksesta ihmiset ovat valmiita lisäämään kuolemanriskiään esimerkiksi yhdellä promilleyksiköllä.

Jos promilleyksikön lisäyksestä vaadittava korvaus on esimerkiksi 2 000 euroa, voidaan laskea, että ihmishengen tilastollinen arvo on 2 000 000. Karkeasti, koska yksi promille ihmishenkeä maksaa 2 000, kokonaisen arvo on tuhat kertaa enemmän eli 2 000 000 Todelliset laskelmat ovat toki vähän monimutkaisempia, mutta ajatus on tämä.

Pointtina on siis nimenomaan, että ihmishengen arvo johdetaan ihmisten omista arvostuksista. Wahlroosin muotoilu ei kuitenkaan ehkä ole paras mahdollinen. Itse en puhuisi siitä, että ihmishenkiä punnitaan euroja vasten.

Puhuisin itse mieluummin siitä, että meistä jokainen on valmis ottamaan riskejä saadakseen meille taloudellisesti arvokkaita asioita ja että politiikan on heijastettava tätä. Jos ihmiset itse ovat valmiita ottamaan vähän enemmän riskiä saadakseen lisää tarpeellisia kulutustavaroita, poliitikkojen on kunnioitettava näitä ihmisten omia arvostuksia.

Poliittiset päätöksentekijät joutuvat sitä paitsi koko ajan tekemään näitä valintoja. Yksi konkreettinen esimerkki on liikenne. Liikenteessä kuolee vuosittain satoja sen vuoksi, että ihmiset ja tavarat pääsevät sinne minne pitääkin. On täysin tietoinen yhteiskunnallinen päätös uhrata nämä ihmiset liikenteen tuottaman taloudellisen hyödyn vuoksi.

Koronaviruksen tapausta monimutkaistavat toki monet asiat, kuten se, että tartunnan aiheuttama riski on eri ihmisille niin erilainen. Käytännössä asiat eivät myöskään ole ihan niin helppoja kuin tuossa. Palaan näihin aiheisiin ensi viikolla perusteellisemmin.

La 28.3. klo 18:47

Aalto-yliopiston laskelmat ja Helsingin Sanomat tieteellisenä julkaisukanavana

Helsingin Sanomat julkaisi eilen 27.3. jutun, jossa kerrottiin Aalto-yliopiston uusista koronalaskelmista. Laskelmien mukaan tehohoitopaikat voivat loppua piankin, jos ihmiset eivät noudata ohjeita riittävän hyvin. Laskelmat ovat siis tässä suhteessa synkempiä kuin julkisuudessa esitetyt Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n laskelmat.

Kiinnostavana asiantuntijana koronakriisin aikana profiloitunut Helsingin yliopistossa työskentelevä ekologi Tuomas Aivelo yritti saada laskelmia nähtäväkseen.

HS:n jutun tehnyt toimittaja selvitti asiaa, ja kertoi, etteivät tutkimusryhmän laskelmat vielä ole julkisia. Helsingin Sanomat siis julkaisee tutkimustietona tuloksia, jotka eivät ole tiedeyhteisön saatavilla kriittistä arviointia varten.

Olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota tähän hyvin kummalliseen tapaan julkaista tutkimustulokset Helsingin Sanomissa ennen kuin ne ovat tiedeyhteisön saatavilla, täällä ja täällä.

Tällä kertaa panokset ovat tietenkin kertaluokkaa korkeampia kuin noissa aiemmin käsittelemieni yhteiskuntatieteellisten tutkimusten tapauksissa. Medioiden on julkaistava vain luotettavaa tieteellistä tietoa tilanteessa, jossa on vaakalaudalla suunnaton määrä inhimillistä hyvinvointia ja ihmishenkiä ja jossa erilaiset huhut ja mukatiedot leviävät.

Tiedosta ei tee tieteellistä vain se, että sen ovat tuottaneet yliopistossa toimivat tieteentekijät. Tieteellisen tiedon olennainen ominaisuus on, että se on tuotettu läpinäkyvästi ja kaikki tulokseen johtaneet aineistot, oletukset, menetelmälliset ratkaisut ja niin edelleen ovat muun tiedeyhteisön saatavissa tulosten toistamista ja niiden kriittistä arviointia varten. Jos tieto ei ole tällä tavoin saatavilla, se ei ole tieteellistä tietoa.

Siksi ei kerta kaikkiaan voida toimia niin, että tulokset julkaistaan sanomalehdessä ennen kuin niistä on edes työpaperia tai ns. preprinttiä muiden tutkijoiden saatavilla. Jos tutkimustulokset ovat valmiita lehdessä julkaistavaksi, niiden täytyy olla valmiita myös muiden asiantuntijoiden arvioitavaksi. Jos taas tutkimustulokset eivät ole siinä vaiheessa, että ne voitaisiin tuoda tiedeyhteisön arvioitavaksi, niitä ei voida julkaista Helsingin Sanomissa.

Helsingin Sanomien on tietysti vaikea olla julkaisematta tuloksia, jos se katsoo uutiskynnyksen ylittyvän. Vastuu on sen vuoksi myös tutkijoilla itsellään, ei vain sanomalehdellä.

La 28.3. klo 18:40

Mikael Jungner vastasi

Mikael Jungner vastasi alla olevaan blogaukseeni Twitterissä.

Jungnerin mukaan hän kritisoi siis päätöksentekijöitä, ei asiantuntijoita tai asiantuntijuutta. Minun tulkintani on edelleen toinen, mutta MustReadin viisaat lukijat osaavat varmasti tehdä omat johtopäätöksensä.

Jungner myös esitti, että olin halunnut ymmärtää häntä väärin.

Se ei pidä paikkaansa, en olisi nähnyt näin paljon vaivaa, ellen olisi sitä mieltä kuin olen.

Jungner myös vahvisti käsitystäni entisestään kertomalla, että Twitterissä oppii kyllä erottamaan mikä on asiaa, mikä ei.

Olen itse ollut tutkija, ja voin vakuuttaa, että omaankin alaani liittyvistä koronapuheenvuoroista on erittäin vaikea erottaa, mikä on totta, mikä viisasta ja mikä ei. Muiden alojen puheenvuoroista tämä on täysin mahdotonta. Ei vain yksinkertaisesti ole niin, että Twitteriä selaamalla voi oppia erottamaan jyvät akanoista.

La 28.3. klo 15.09

Mikael Jungnerin taistelu asiantuntijoita vastaan

Yksi merkittävimmistä ja merkillisimmistä some-ilmiöistä koronan aikakaudella on ollut tunnettujen mielipidevaikuttajien voimakas kritiikki asiantuntijoita kohtaan. Kritiikki on kohdistunut erityisesti Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen (THL), mutta ei suinkaan ole rajoittunut siihen.

Näyttävin hahmo on varmasti ollut Mikael Jungner. Jungner on viestintätoimisto Kreabin toimitusjohtaja, entinen SDP:n puoluesihteeri, Ylen toimitusjohtaja ja niin edelleen. Hän on myös somevaikuttaja ja yleisjulkkis, jonka rakkauselämä kiinnostaa lööpeistä tekemieni päätelmien mukaan ihmisiä yllättävän laajasti.

Jungner on jo viikkojen ajan kritisoinut Suomen viranomaisten ja THL:n toimintaa kriisissä hitaudesta ja monesta muusta asiasta.

Jungner on eilen julistautunut voittajaksi asiantuntijoiden vastaisessa kamppailussaan.

Avoin keskustelu ja auktoriteettien kritisointi on kriisiaikana tärkeää. Kun hallitus lähettää sotilaita sulkemaan maakuntarajoja, kansalaisten on oltava valppaana. Kokeneilla, entisillä päätöksentekijöillä, kuten Jungnerilla on oikeus, jopa velvollisuus, kritisoida jähmeänä pitämäänsä päätöksentekoa samoin kuin kansalaisille välitettyä tietoa.

Vaatimukset siitä, että nyt pitää vaan luottaa päättäjiin ja viranomaisiin ja noudattaa ohjeita ovat vastenmielisiä avoimen yhteiskunnan kannattajille. On hyvä, että on ihmisiä, jotka uskaltavat väittää vastaan.

Asiantuntijat eivät myöskään ole kaikkitietäviä. Tunnen asiantuntijoita omalta alaltani runsaasti ja heillä on omat puutteensa. Joidenkin puutteet ovat hyvinkin merkittäviä. Omani olivat niin merkittäviä, että tajusin vaihtaa alaa.

Asiantuntijat eivät voi myöskään kertoa, mikä on tärkeää, mitä päämääriä poliittisella päätöksenteolla pitäisi tavoitella tai millaisia riskejä ottaa. Tämä on poliittisten päättäjien tehtävä ja jokainen kansalainen on tässä yhtä hyvä asiantuntija.

Kampanja asiantuntemusta vastaan

Kaikesta tästä huolimatta Jungnerin kampanja asiantuntemusta ja asiantuntijoita vastaan on ollut surullista katsottavaa.

Jungner on ehdottanut, että asiantuntemus joukkoistettaisiin googlettaville kansalaisille.

Hän on verrannut asiantuntijoihin luottavia poliitikkoja jumalia konsultoiviin muinaisiin päälliköihin.

Jungerin mukaan parasta tiedonhankintaa on Twitterin selailu, toki vain jos osaa löytää sieltä oikeat asiat (oletan, että hän mielestään osaa).

Nämä ovat aika synkeitä näkemyksiä.

Mitä asiantuntemus on, miten sen tunnistaa ja miksi se on tärkeää

Asiantuntijan tunnistaa tyypillisesti siitä, että hänellä on alan koulutuksen ja työkokemuksen kautta systemaattisesti hankittua tietämystä alalta. On syytä olla tarkkana, hieno titteli ei vielä kerro, että ihminen on juuri tietyn alan asiantuntija. Osaamisalat ovat samankin tieteen sisällä usein hajautuneet pieniin osiin. Samalla pitää kuitenkin muistaa, että epidemian hoito ei ole pelkästään lääketieteellinen vaan myös yhteiskunnallinen ja taloudellinen kysymys.

Asiantuntijan yksilöominaisuuksia tärkeämpää on kuitenkin se, että asiantuntija edustaa myös lähes aina asiantuntijaorganisaatiota. Asiantuntemus on enemmän organisaatioiden, yhteisöjen ja verkostojen kuin yksilöiden ominaisuus. Asiantuntijatieto ei useinkaan asu yhdessä ihmisessä, vaan tutkimuslaitoksessa, asiantuntijavirastossa, yliopistossa tai tiedeyhteisössä laajemmin.

Siksi yksittäisten tutkijoiden tai muiden asiantuntijoiden, vaikka kuinka hienojen, omintakeisiin analyyseihin kannattaa suhtautua varovaisesti, joskaan ei missään tapauksessa halveksuvasti.

Joka tapauksessa luotettavaa tieteellistä ja muuta asiantuntija tietoa tuotetaan tiedontuotantoon erikoistuneissa yhteisöissä ja verkostoissa järjestelmällisesti sovellettavien menetelmien avulla. Kymmenen tuhatta satunnaisgooglettajaa ei pysty tähän, kuten ei huippuälykäs yksityisajattelijakaan.

Asiantuntemus ei siis ole älykkyyttä tai loistokasta ajattelua, eikä älykkäinkään some-viisas voi saavuttaa asiantuntemusta kotona googlaamalla.

Asiantuntija-arviot eivät myöskään ole seurausta antajiensa nerokkuudesta, vaan ne syntyvät seuraamalla jotakin järjestelmällistä metodologiaa. Arvio siis sisältää aina paitsi lopputuloksen tai ennusteen, myös tarkan selostuksen siitä, miten siihen on päädytty.

Hyvätkään asiantuntijaorganisaatiot eivät ole aina oikeassa, ja tiedon varmistaminen voi tehdä niistä joskus jäykkiä. Ne ovat kuitenkin ihmiskunnan paras menetelmä tuottaa tietoa päätöksenteon tueksi.

Mitkä ovat jungnerismin riskit?

Jungerismin ydin on vastustaa tätä ja tarjota tilalle nerokkaan yksilön ja googlettavan joukon voimaa. Se on vaarallista.

Ennen keskittymistään koronakriisin ratkaisemiseen Jungner on viime vuosien aikana ottanut kantaa yhteiskunnallisiin asioihin hyvinkin laajasti. Nämä kannanotot ovat usein olleet kekseliäitä, joskus oikeassa, joskus edellä aikaansa, mutta usein yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti väärässä.

Tiedän tämän, koska Jungner on esittänyt silloin tällöin näkemyksiä myös asioista, joista satun itse ymmärtämään jotakin. Näistä oman asiantuntemukseni piirissä olevista asioista puhuessaan Jungner on ollut vähintään yhtä usein väärässä kuin oikeassa. Olen melko varma, että sama pätee yhtä lailla muihin aloihin, kuten esimerkiksi epidemioiden torjuntaan.

Jungner on briljantti yksilö, ja hänen säihkeensä jättää suuren osan asiantuntijoista varjoonsa. Asiantuntemuksessa ja asiantuntijatiedossa ei kuitenkaan ole kysymys yksilöistä, vaan järjestelmästä. Järjestelmästä, jossa koulutetut ihmiset tekevät yhteistyöstä, keräävät ja analysoivat systemaattisesti tietoa, rakentavat aiemman tieteellisen tiedon päälle ja altistavat uuden tiedeyhteisön kritiikille. Kaikkien ei tarvitse olla briljantteja.

Järjestelmä ei ole erehtymätön ja siinä on jäykkyytensä. Hyvät puolet ylittävät kuitenkin huonot puolet.

On myös aivan liian aikaista sanoa, ovatko Suomessa käyttöön otetut torjuntatoimenpiteet oikeita ja oikea-aikaisia vai olisiko pitänyt tehdä toisin tai eri aikaan. Tämän selvittäminen jää jälkiviisaiden työksi, nyt on liian aikaista jakaa oikeassaolopalkintoja.

Mutta vaikka Jungner tai muu someviisaisto siis olisi ollut jossakin mielessä “oikeassa”, hänen kuuntelemisensa on vaarallista. Some-viisaat ovat todennäköisesti seuraavalla tai sitä seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla väärässä, koska heidän näkemyksensä eivät perustu järjestelmälliseen arviointikehikkoon, eikä heidän tukenaan ole asiantuntijaverkostoa ja tiedeyhteisöä. He voivat esittää arvauksia, mutta niiden takana ei ole mitään tieteellistä menetelmää, joten he ovat oikeassa lähinnä sattumalta.

Some-viisaat pystyvät esittämään näkemyksiään nopeasti, koska he eivät työskentele luotettavan tiedon tuottamiseen erikoistuneessa organisaatiossa, jossa on erilaisia tiedon luotettavuuden varmistusmekanismeja. Junger ja kumppanit ovat nopeita ja oikeassa – kunnes kohta katastrofaalisesti väärässä.

Surumieli iskee

Pidän Jungnerin järjestelmällistä kampanjointia asiantuntijuutta vastaan epä-älyllisenä ja kummallisena. Olen surullinen, koska Jungner on tähän saakka ollut virkistävä hahmo Suomen tunkkaisessa konsensusilmapiirissä.

Olen surullinen myös siitä, että ihan järkevät ihmiset kulkevat nyt kertomassa, että Jungner oli oikeassa ja sai turhaan lokaa niskaansa.

Olen samaa mieltä siitä, että osa Jungneriin kohdistuneesta kritiikistä oli aiheetonta auktoriteettiuskon ja kuuliaisuuden vaatimista. Osa kuitenkin (haluan ajatella, että esimerkiksi itse esittämäni) kohdistui asiantuntijatiedon vähättelyyn ja pyrkimykseen korvata se satunnaisgooglettajien armeijalla. Tämä kritiikki oli ja on edelleen aiheellista.

Meillä MustReadissa on muuten asiantuntemuksesta ja sen merkityksestä todella hyvä pohdinta, jonka on kirjoittanut arvoisa kollegani Hanna Säntti. Hanna nostaa omassa jutussaan esille myös koronavirukseen liittyvän hybridivaikuttamisen. Lähdekritiikki on nyt poikkeuksellisen tärkeää.

Pe 27.3. klo 11.35

Kriisi tulee iholle

Epidemian torjuntatoimet ovat mullistaneet arjen täydellisesti. Huoli läheisten terveydestä painaa. Mutta myös kriisin taloudellinen puoli koskettaa minua aivan eri tavalla kuin aiemmat talouskriisit. Finanssikriisin ja sen surkeiden lähivuosien aikaan esimerkiksi olin, sikäli kuin muistan, yliopistolla ja valtion tutkimuslaitoksessa.

Koko kriisi tuntui aika etäiseltä, eikä uhannut omaa toimeentuloa. Nyt pienen yrityksen työntekijänä ja osaomistajana tilanne on aivan toinen. Talouden pysähtyminen tulee iholle, ja huomaan seuraavani tilannetta pakonomaisen huolestuneena. Uskon, että tämä tulee heijastumaan myös näihin blogipäivityksiin.

Pe 27.3. klo 11.30

Aloitan jatkuvasti päivittyvän blogauksen

Epidemian aikaan uutisia tulee koko ajan ja julkinen keskustelu .

Tarkoitukseni ei siis ole tarjota kattavaa uutisseurantaa, vaan omia näkökulmia keskusteluun. Sellaisia, jotka eivät mahdu twiittiin, mutta joita en juuri nyt ehdi jalostaa laajemmiksi kirjoituksiksi. Merkinnät voivatkin olla vähän hiomattomia verrattuna MustReadin yleensä huippuhiottuun tyyliin.

Ajatus on myös, että päivittyvä blogi toimii muistiinpanoina itselleni ja pystyn laajentamaan niiden avulla kiinnostavia aiheita laajemmiksi kirjoituksiksi.

Kriisin taloudelliset vaikutukset varmaankin korostuvat, koska oma vaatimaton asiantuntemukseni koskee niitä. Se ei tarkoita, että vähättelen kriisin muita inhimillisiä vaikutuksia.

Kysymyksessä on MustReadin pilottihanke. Jos se onnistuu, toimintaa laajennetaan ja muutkin toimituksen jäsenet saattavat osallistua. Jos hanke epäonnistuu, hautaan sen kaikessa hiljaisuudessa.

– heikki