Yleisradion julkaisema tieto pääkaupunkiseudun kuntien ”herrasmiessopimuksesta” olla korottamatta lastentarhanopettajien palkkoja on herättänyt keskustelua ja ansaittua pöyristystä.
Sittemmin asiaa on yritetty kiistää ja kiistämiset on puolestaan kyseenalaistettu.
Jos tällainen sopimus on olemassa, kuten näyttää, niin kysymyksessä on ilmiselvä kartelli. Mitä kartellin toiminta ja sen olemassaolo kertoo lastentarhanopettajien palkoista, suomalaisista työmarkkinoista ja julkisen sektorin tehtävistä?
Tässä muutama ajatus.
Mitä kartelli kertoo lastentarhanopettajien markkinapalkasta?
Kartellin olemassaolo kertoo, että lastentarhanopettajien markkinapalkka olisi pääkaupunkiseudulla nyt maksettavaa korkeampi. Kartellia ei tarvittaisi, ellei palkkataso nousisi ilman sitä nykyistä huomattavasti korkeammaksi.
Markkinatalouskriitikoille tämä tarjoaa hyvän esimerkin tilanteesta, jossa markkinatalous ei olisi painamassa työntekijöiden palkkoja alas, vaan vetämässä niitä ylös, vaikka julkinen sektori haraa kaikin voimin vastaan.
Voidaanko kartellin avulla alentaa varhaiskasvatuksen kustannuksia?
Pääkaupunkiseudun varhaiskasvatukseen tarvitaan lastentarhanopettajia. Lastentarhanopettajien on asuttava pääkaupunkiseudulla, joten heidän asumiskustannuksensa ovat osa varhaiskasvatuksen kustannuksia. Asuminen pääkaupunkiseudulla on kallista, ja siksi varhaiskasvatuskin on täällä verraten kallista.
Palkkojen pitäminen kartellin avulla keinotekoisen alhaisina ei muuta tätä tosiasiaa eikä korkeaa kustannustasoa miksikään. Se on vain yritys siirtää suurempi osa korkeista kustannuksista lastentarhanopettajien maksettavaksi. Kartellista johtuva alipalkka on vähän kuin ylimääräinen, pelkästään lastentarhanopettajiin kohdistuva kunnallisvero.
Veron seurauksena töissä olevat lastentarhanopettajat maksavat muita yhtä hyvinvoivia kansalaisia suuremman osan varhaiskasvatuksen kustannuksista. Toinen alipalkan seuraus on että lastentarhanopettajia ei saada palkatuksi tarpeeksi. Keinotekoisen alhainen palkka tarkoittaa, ettei lastentarhanopettajien tarjontaa ole riittävästi. Kun kysyntä eli varhaiskasvatuksen tarve ei vähene mihinkään, seurauksena on väistämättä se, ettei työpaikkoja kyetä täyttämään.
Koulutetun työvoiman vähäisyys alentaa myös tarjottavan varhaiskasvatuksen laatua. Ellei näin olisi, korkeakoulutettuja lastentarhanopettajia ei tarvittaisi mihinkään. Osittain kartelli alentaa siis kustannuksia alentamalla palvelujen laatua. Tämäkään ei luonnollisesti ole aitoa säästöä, ainahan huonompaa voi tarjota halvemmalla.
Kannattaisiko palkankorotusten asemesta tarjota halpoja asuntoja?
Todella usein pulaan lastentarhanopettajista tai muista julkisen sektorin työntekijöistä esitetään ratkaisuksi kohtuuhintaisten asuntojen tarjontaa. Kohtuuhintainen asuminen mahdollistaisi sen, että alhaisemmallakin palkalla voisi asua Helsingissä.
Tämä on kuitenkin yhtä näennäinen ratkaisu kustannusongelmaan kuin kartelli. Halvan asunnon tarjoaminen on vain yksi tapa korottaa työntekijän palkkaa. Palkankorotus tarjotaan rahan sijasta vuokranalennuksena. Vuokranalennus on myös lastentarhanopettajan palkkaavalle kaupungille kustannus ihan siinä missä palkankorotuskin.
Halpa kaupungin vuokra-asunto ei siis tee lastentarhanopettajan, sairaanhoitajan tai poliisin palkkaamisesta yhtään sen halvempaa, se vain kätkee osan palkasta vuokranalennukseen. Itse asiassa se tekee palkkaamisesta kalliimpaa, koska kohtuuhintainen asuminen on käteiseen verrattuna tehoton tapa maksaa palkkaa.
On jokseenkin ällistyttävä ajatus, että kaikkia muita ihmisiä kannustetaan järjellisellä palkalla, mutta pienituloisten julkisen sektorin työntekijöiden palkan korottamista yritetään välttää kaikilla mahdollisilla keinoilla.
Helsingissä on kallista asua. Sen vuoksi meidän täytyy, hyvät ihmiset, maksaa lastentarhanopettajille, lastenhoitajille, sairaanhoitajille, siivoojille, ratikkakuskeille, poliiseille, palomiehille ja sadoille muille ammattiryhmille tarpeeksi, että he suostuvat hoitamaan helsinkiläiset lapset, sairaat ja vanhat, kuljettamaan meitä paikasta toiseen ja pitämään kaupungin siistinä ja turvallisena. Mitään vippaskonsteja tähän ei ole, eivätkä kustannukset häviä mihinkään lakaisemalla ne ”kohtuuhintaisten” asuntojen avulla maton alle.
Me asumme täällä kalliissa Helsingissä sen vuoksi, että täällä on hyviä työpaikkoja. Jos haluamme että julkisen sektorin työt hoidetaan, niidenkin tekijöille on tarjottava hyviä työpaikkoja.
Toki asumisen hintaa voidaan alentaa rakentamalla asuntoja paljon enemmän kaikille, mutta se on jo toinen tarina.
Pitäisikö palkankorotusten sijasta lisätä lastentarhanopettajien koulutusta?
Jos lastentarhanopettajia ei kerta kaikkiaan kouluteta tarpeeksi, palkankorotukset eivät tietenkään voi loputtomasti lisätä lastentarhanopettajien määrää. Palkankorotukset voivat kannustaa lastentarhanopettajia muuttamaan sinne, missä heitä eniten tarvitaan, sysiä opiskelijoita valmistumaan nopeammin ja houkutella lastentarhanopettajaksi koulutettuja muilta aloilta koulutusta vastaavaan työhön.
Mutta jos koulutettuja ihmisiä ei ole tarpeeksi, tämä ei riitä vaan lastentarhanopettajia pitää kouluttaa lisää. Tämä ei kuitenkaan mitenkään muuta sitä tosiasiaa, että helsinkiläisille lastentarhanopettajille pitää maksaa niin paljon, että he voivat asua Helsingissä.
Voiko kuntien palkkakilpailusta olla jotakin haittaa?
On periaatteessa mahdollista, että palkkakilpailu johtaa lastentarhanopettajien liian korkeaan palkkatasoon. Näin voi käydä, ellei palkkojen nousu lisää tarjolla olevien lastentarhanopettajien määrää. Kunnat kilpailevat tällöin kiinteästä määrästä lastentarhanopettajia. Yhden saama opettaja on aina pois joltain muulta. On tunnettu taloustieteellinen tulos, että kiinteän resurssin omistaja nappaa kaiken taloudellisen ylijäämän itselleen.
Tässä tapauksessa se tarkoittaisi, että lastentarhanopettajat pystyisivät ulosmittaamaan varhaiskasvatuksen tuottaman yhteiskunnallisen ylijäämän itselleen huippukorkeina palkkoina. Kuntapäättäjien herrasmieskartelli olisikin nähtävä sankarillisena yrityksenä puolustaa julkisia varoja lastentarhanopettajien monopolivoimalta.
Empiirinen näyttö ei tuntuisi kovin voimakkaasti tukevan tätä sinänsä teoreettisesti koherenttia hypoteesia.
Mitä jupakka kertoo työmarkkinoista?
Kun pauhataan kuntatyönantajien palkkakartellista, kannattaa muistaa, että työnantajan kartelli on sinänsä täysin laillinen. Itse asiassa keskitetty työmarkkinajärjestelmä edellyttää, että työnantajat neuvottelevat kartellina. Voi vain kuvitella, mitä mieltä lastentarhanopettajia ja muita kuntatyöntekijöitä edustavat ammattiliitot olisivat, jos Kuntatyönantajat purkaisi kartellin, eikä enää suostuisi neuvottelemaan työehdoista kuntien puolesta.
Toisin sanoen kaikille nykyisen työmarkkinajärjestelmän ystäville on tosi ok ja toivottavaa, että kunnat muodostavat kartellin silloin kun neuvotellaan lastentarhanopettajien vähimmäistyöehdoista. Mutta tällöin ei pitäisi olla kauhean yllättynyt, jos samat työnantajat luontevasti jatkavat kartelliyhteistyötä koskemaan myös enimmäispalkkoja.
Olen melko varma, että kuntien herrasmiesdiilin kaltaisia sopimuksia, ääneenlausuttuja tai sanattomia esiintyy muillakin toimialoilla. Kun työehtosopimuksen vähimmäistyöehdoista on sovittu keskitetysti, nuo minimiehdot muodostavat kätevän kiintopisteen työnantajille palkkayhteistyötä varten. On helppoa sopia, että ei makseta näitä enempää ja sopimuksen valvonta on vaivatonta.
Kuten sanottua, sopimusta ei edes tarvitse sanoa ääneen, riittää että kukaan ei maksa tes-minimiä enempää niin kauan kuin kukaan muukaan ei maksa. Tällainen ns. hiljainen kartelli on taloustieteessä yleisesti tunnettu ilmiö.
Jos ei kannata kartellikiellon ulottamista työmarkkinoihin, ei oikein voi valittaa, kun työmarkkinoilla esiintyy kartelleja. Jos kannattaa työnantajien välistä palkkayhteistyötä, ei oikein voi valittaa, kun työnantajat tekevät palkkayhteistyötä.
Pitääkö julkisen sektorin nostaa “tärkeiden” töiden palkkoja muita enemmän?
Kartelli on nostanut pintaan vaatimukset naisvaltaisen työn arvostuksen lisäämisestä ja tähän liittyvästä palkkojen nostamisesta. Lastentarhanopettajien palkkaa pidetään alhaisena siihen nähden, että kysymyksessä on niin tärkeä työ ja sitä vaaditaan nostettavaksi tästä syystä.
Julkisen sektorin palkkausta ei kuitenkaan pidä käyttää arvostusten julistamisen eikä tulonjaon välineenä. Julkisen sektorin pitää käyttää eri politiikkatavoitteiden saavuttamiseen juuri niitä tavoitteita varten tarkoitettuja politiikkavälineitä.
Kuntien ja valtion työnantajatoimintojen tarkoitus on hankkia kustannustehokkaasti laadukkaiden julkisten palvelujen tuotantoon tarvittava työvoima. Tässä tehtävässä onnistuminen edellyttää sitä, että julkinen sektori maksaa tasapuolisesti kaikille työntekijäryhmille markkinaehtoista palkkaa.
Julkisen sektorin palkkaus ei ole osa sosiaaliturvaa. Pienituloisuutta ei pidä vähentää suosimalla julkisella sektorilla työskenteleviä palkansaajia markkinahintaa korkeammalla palkalla, vaan kaikille kansalaisille yhtä lailla suunnatuilla tulonsiirroilla ja muilla toimenpiteillä.
Jos esimerkiksi pienituloisia naisia halutaan tukea, pitää tukea kaikkia pienituloisia naisia tasapuolisesti, riippumatta työskentelevätkö he julkisella vai yksityisellä sektorilla.
Julkisen sektorin palkkausta ei myöskään tule käyttää ammattien yhteiskunnallisen arvojärjestyksen julistamiseen. Ammattiryhmien palkat heijastavat monimutkaista vyyhteä työn ja siinä vaadittavien taitojen ja koulutuksen ominaisuuksia, eivät jotakin eri töiden moraalista arvojärjestystä. Usein on niin, että jossakin mielessä äärettömän tärkeät ja hienot työt, kuten varhaiskasvatus ja pelastustyö ovat suhteellisen huonosti palkattuja.
Syyt tähän ovat monimutkaisia, mutta yksi syy on että ihmiset suostuvat tekemään näitä töitä esimerkiksi sielua syövää myynti- tai hallintotyötä (en väitä, että kaikki myynti ja hallinto olisi sielua syövää, mutta osa on) alemmalla palkalla. Näillä aloilla osa työstä saatavasta korvauksesta tulee arvostuksen ja sisäisen tyydytyksen muodossa.
Oli miten oli, julkinen sektori ei mitenkään voi alkaa maksaa palkkoja töiden moraaliseen arvostukseen perustuen. Tilanne on aivan kuten kunnan hankintatoimessa. Kunta joutuu maksamaan markkinoilta hankkimistaan tavaroista markkinahinnan, joka on olennaisesti riippumaton kuntalaisten moraalisista arvostuksista.
Ihan samalla tavalla kunta joutuu maksamaan hankkimastaan työpanoksesta markkinahinnan riippumatta moraalisista arvostuksista. Laskentaekonomille on maksettava lastentarhanopettajaa enemmän, vaikka kuinka pitäisi lastentarhanopettajan työtä tärkeämpänä.
Julkisen sektorin pitää maksaa palkkoja, joilla työt saadaan tehdyksi, ei enempää eikä vähempää.
Tasa-arvon edistäminen työmarkkinoilla ja laajemmin yhteiskunnassa on puolestaan tehtävä siihen nimenomaisesti tarkoitetuilla välineillä, kuten lainsäädännöllä, koulutuksella, tulonsiirroilla ja julkisilla palveluilla. Nämä edistävät tasa-arvoa läpinäkyvästi ja kohdistuvat tasapuolisesti kaikkiin naisiin, eivätkä vain tiettyihin julkisen sektorin työntekijöihin.
